Silmäpeliä

Mielipide

15.4.200916:00

Kolumni

Mia Palokallio

Katseemme kohtaavat käytävän poikki ja silmissä pilkahtaa. Kohtaaminen tuntemattoman kanssa on äkkiseltään meille kummallekin hiukan liian tuttavallinen, joten käännämme katseen hetkeksi muualle, kunnes taas vilkuilemme toistemme suuntaan. Tällä kertaa julkeamme katsoa hiukan pitempään, seuraavan katseen jälkeen hymyilemme jo avoimesti.

Silmäpeli kolmivuotiaan kanssa ruuhkabussissa saa mielen aurinkoiseksi, vaikka takana on pitkä työpäivä. Samalla se vie ajatukset vuosien taa, aikaan, jolloin omat poikaset olivat pieniä.

”Mä tiedän, että melkein kaikki ihmiset tykkää musta. Nekin, jotka ei tunne mua”, uskoutui kuopukseni minulle kauan sitten. ”Sen näkee niiden silmistä”, hän perusteli.

Ja tottahan se oli: ujo, mutta vilkkuvasilmäinen pikkumies flirttaili koko ympäröivän maailman kanssa ja sai osakseen vain hymyjä ja hyväksyviä katseita.

Voiko ihminen saada elämälleen parempaa alkua kuin kokemuksen siitä, että maailma ympärillä rakastaa ja hyväksyy?

Viattomille taaperoille hymyilee väistämättä, mutta missä vaiheessa katse muuttuu? Milloin lasten saamat rakastavat ja hyväksyvät katseet muuttuvat paheksuviksi tai välinpitämättömiksi? Milloin lasta ei enää katsota, ainakaan hyvällä? Miksi niin käy? Mikä on syy ja mikä seuraus?

Myönnän, että v-sanoja syytävän, kulmiensa alta kyräilevän teinin kanssa ei ehkä silmäpeli suju. Mutta silti voi katsoa hyvällä. Pahinta on kai olla huomaamatta.