Näitäkin tarvitaan – hetkiä jolloin sydän ei laula
Jos sydämen pitäisi aina laulaa, esimerkiksi hevosala kuolisi tekijöiden puutteeseen.Tee sitä, mikä saa sydämesi laulamaan.
Mikä mainio neuvo! Meidän yhteiskunnassamme on edelleen aivan liikaa ohjelmointeja, jotka kannustavat ihmisiä tekemään säntillisesti vain tuottavia ja hyödyllisiä asioita. Otsa hiessä on sinun leipäsi ansaittava!
Minun sydämeni laulaa, kun saan kirjoittaa. Tarkemmin sanottuna silloin, kun kirjoitan, ja teksti soljuu sisältäni paperille kuin itsestään.
Se on kuin soittaisi instrumenttia, josta täysin vaivattomasti kohoaa ilmoille suloisia säveliä. Kirjoittamisesta tätä on noin viisi prosenttia ajasta. No okei, kolme.
Kaikki muu on sitä, ettet keksi mitään sanottavaa. Sitä, että hinkkaat sanajärjestystä otsa kurtussa, ja sitten tajuat, että laitoit ne sanat mihin tahansa järjestykseen, lause on huono. Se on hikoilua odottaessa lukijoiden palautetta.
Minun sydämeni laulaa, kun saan hyvää palautetta teksteistäni. Se laulaa erityisen kovaa ja korkealta, kun joku sanoo tekstini koskettaneen, muuttaneen jotain hänen maailmassaan.
Sitten palaan taas lähtöruutuun, tyhjän paperin eteen, ja sydämeni vaikertaa hiljaa, kysyen, että enkö sittenkin voisi keksiä jotain helpompaa hommaa?
Minun sydämeni laulaa, kun löydän yhteyden hevoseen. Kun se tietää jo ajatuksesta, mitä seuraavaksi aion tehdä, eikä yksikään sen liike tule minulle yllätyksenä. Se on kuin tanssia, jossa mitään sanoja tai merkkejä ei tarvita. Kaikki vain tapahtuu, kuin olisimme yhtä.
Ennen tätä hetkeä tuo eläin on todennäköisesti polkenut varpaani kerran tai kahdesti. Olemme huutaneet toisillemme omilla kielillämme, ilman, että kumpikaan on tajunnut, mitä toinen haluaa.
Sydän on huutanut väliin, että tästä ei tule mitään, älä kiusaa itseäsi, äläkä hevosta, kun sinusta ei ole tähän. Luulit osaavasi, mutta et osaa, sinä tyhmä ihminen.
Ja yhteisten tanssiemme jälkeen tulee taas se päivä, kun jompikumpi meistä on epävireessä. Ei ole yhteyttä, on vain turhautuminen.
Sydän parkuu taas ja selässä välilevyt yhtyvät samaan kuoroon: ”Tämä on hullun hommaa! Kaikki tämä sateessa rämpiminen ja kottikärryjen raahaaminen, ähkyisen hevosen taluttaminen pakkasyönä. Mitä sinä muka tästä saat?”
Pankkitili on ollut tähän asti hiljaa, mutta nyt kuulen sen viheltävän. Vihellys kaikuu tyhjyydessä.
Usein sydän laulaa myös ihan pienissä arkisissa tilanteissa ja kohtaamisissa. Niitäkään ei vain aina tule. Tulee tilanteita, joista mennään läpi, koska täytyy. Pyykkikoneen nukkasihti on pirullisen tiukka irrottaa ja kengitysnaulojen irrottaminen siitä ei laulata ketään.
Vierastan sitä mentaliteettia, jossa mennään läpi harmaan kiven niin, että perkeleet lentää. Silti koen, että jos sydämen pitäisi aina laulaa, esimerkiksi hevosala kuolisi tekijöiden puutteeseen.
Joskus vain on päiviä, kun sydän on vaiti tai hyräilee niin hiljaa, että sitä on vaikea kuulla.
Jos olet haluton tekemään mitään ilman, että sydämesi säestää sinua laulullaan, et ehkä koskaan pääse kuulemaan sitä kovinta keikkaa, jonka se rinnassasi vetää.
Se kun ei aina ole ihan ilmainen.
Toivon kaikille paljon säveliä syksyisiin sydämiin!
Kirjoittaja on Ylöjärven Karhella asuva hevosalan yrittäjä ja kirjailija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
