Latoteatteria

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Suunnilleen kolmekymmentä vuotta sitten ryhdyin kirjoittamaan ensimmäistä televisiosarjaani Vihreän kullan maa. Sen jälkeen olen ollut mukana kymmenissä käsikirjoitusprojekteissa, joista muutamat ovat kestäneet vuosia kuten Kotikatu ja Hovimäki. Nytkin on työn alla uusi televisiosarja, jota saan olla kirjoittamassa todella innostavan tiimin kanssa.

Kaikesta tästä saan kiittää oman kotikyläni Latoteatteria. Ilman sitä minusta ei ehkä koskaan olisi tullut käsikirjoittajaa.

Latoteatteri toimii yli satavuotiaassa mahtiladossa, jonka Jokisen perhe osti 1920-luvulla, kun kylämme ainoa kartano myi entisiä torppiaan pientiloiksi. Samoihin aikoihin perustettiin kylään Pienviljelijäin yhdistys. Sen tärkein tehtävä oli järjestää uusille viljelijöille ja heidän emännilleen koulutusta. Rahaa ryhdyttiin hankkimaan iltamilla, joiden pitopaikaksi vakiintui nopeasti kylän keskellä oleva Jokisen lato.

Jokisen tyttäret Linda ja Jenny saivat syöttää kevättalvella lehmille heiniä oikein urakalla, jotta ladon toisessa päässä pystyttiin jo vappuna järjestämään iltamat.

Jokisen ladolla huvielämän huippu oli sotien jälkeinen aika, jolloin pienviljelijäyhdistys osti ladon Jokisilta ja siellä esiintyi muun muassa Tapio Rautavaara.

1960-luvun lopulla iltamatoiminta tyrehtyi ja ladon purkamistakin harkittiin. Onneksi päätöksen kanssa jahkailtiin niin pitkään, että me seuraavan polven kyläläiset ja uudisasukkaat ehdimme hätiin. Tuottoisten muistoiltamien jälkeen lato päätettiinkin peruskorjata ja siitä tuli kylän uudelleen virinneen teatteritoiminnan keskus.

Kaikki on tietysti perustunut talkootyöhön. Minäkin ryhdyin seuraamaan kylämme kartanon kuuluisimman emännän Hella Wuolijoen jalanjälkiä ja kirjoitin ensimmäisen näytelmäni Jokisen ladon muistoiltamiin kesällä 1979.

Latoteatterista, jonka ohjaajat, näyttelijät, lavastajat ja puvustajat ovat ystäviäni ja naapureitani, tuli minun teatterikorkeakouluni. Oli opittava kirjoittamaan sujuvia kohtauksia ja repliikkejä. Vielä tärkeämpää oli oppia sopeuttamaan näytelmän käsikirjoitus olemassa oleviin resursseihin olipa kyse sitten näyttelijöistä, lavasteista tai tekniikasta.

Näitä taitoja olen tarvinnut sittemmin myös ammattikäsikirjoittajana.

Vuosikymmenten mittaan olemme tehneet Latoteatteriin yli 20 näytelmän kantaesitykset. Monet niistä ovat syntyneet kylän omista aiheista kuten elämästä keskiaikaisen Sipoon takamailla, pirtukaupasta, Mäntsälän kapinasta, desanttijahdista ja tietysti Hella Wuolijoesta.

Viime pyhänä ryhdyttiin harjoittelemaan ensimmäistä niistä kolmesta näytelmästä, jotka ideoimme jo viime kesänä. Näytelmäsarjan aiheena ovat Tuusulanjärven muusat, taiteilijaperheiden vahvat naiset. Niinpä elokuussa nähdään Latoteatterin lavalla Aino, kuvernööri Järnefeltin lahjakas tytär, josta tuli Sibeliuksen vaimo ja Ainolan emäntä.

Vaikka ensi-iltaan on vielä puoli vuotta, ilmassa on jälleen suuren urheilujuhlan tuntua. Kopiokone sylkee juuri käsikirjoituksen kopioita tämäniltaisia harjoituksia varten, ja aamupäivällä kuskattiin ladolle rekvisiitaksi hankittu vanha piano.

Osa näyttelijöistämme on juuri suoriutunut naapurikylän seuratalolla edellisen näytelmänsä viimeisestä näytöksestä. Se esitettiin tietysti täydelle katsomolle.

Olen ylpeä siitä, että harrastajateatterit ovat niin täällä Mäntsälässä kuin muissakin pitäjissä ja kylissä kulttuurielämän suola. Ne tarjoavat virkistystä ja unohtumattomia elämyksiä sekä katsojille että tekijöille.