Vuosi nepalissa muutti näköaloja

Vaellus Annapurnalla kruunasi tapaninpäivän. 

Vapaaehtoistyöntekijät lähdössä istuttamaan puuntaimia viereiseen kaupunkiin. 

TEKSTI: Riitta Mustonen

KUVAT: Tapani Mannisen arkisto

Nepalilaiset olivat kiinnostuneita meidän elämästämme ja me opimme uutta heiltä, maatalouslomittaja Tapani Manninen pohtii rivitaloyksiössään Pernajassa puolitoista vuotta matkalta paluun jälkeen.

Manninen lähti elokuussa 2010 Maailmanvaihdon vapaaehtoistyöntekijänä kymmeneksi kuukaudeksi Nepaliin. Lähtöä ennen hän pani asuntonsa Iisalmessa myyntiin, pakkasi tavaransa yhteen huoneeseen veljensä talossa ja luovutti auton serkulle. Suomessa 32-vuotiasta Mannista ei pidellyt enää mikään sen jälkeen, kun hän oli päättänyt lähteä.

”Ehdottomasti kannatti lähteä. Päivääkään en ole katunut reissua”, mies vakuuttaa.

Manninen haki vaihtoon jo parikymppisenä nuorukaisena, mutta kun lähdöstä alkoi tulla totta ja kohdemaana oli Uusi-Seelanti, mies ei ollutkaan valmis lähtemään.

Työskennellessään maatalouslomittajana Iisalmessa Manninen alkoi miettiä maailmalle lähtöä uudestaan. Kolme vuotta puntaroituaan hän pani jälleen hakupaperit sisään.

Manninen ruksasi ensisijaiseksi kohdemaaksi Nepalin. Muina vaihtoehtoina olivat Taiwan ja Uganda. ”Ajattelin, että nepalilaiset ovat rauhallisia ihmisiä niin kuin suomalaisetkin ja että siellä on hienot vuoristot.”

Tieto vaihtoon pääsystä tuli alkuvuodesta 2010. Keväällä Manninen osallistui neljän päivän valmennusleirille, missä hän tapasi muut maailmalle lähtijät. Elokuussa hän lensi kahden suomalaisen kanssa Lontoon ja Delhin kautta Kathmanduun.

Matka jännitti melkoisesti. Uusi rinkka oli pakattu ohjelistan mukaisesti täyteen, samoin käsimatkatavarat.

Kathmandussa oli sadekausi, ja lentokoneesta ulos tullessa vastaan tulvahti lämmin, kostea, liasta syntyvä lemu. Matkatavaroita ei kuulunut ja matka hotellille oli kaoottinen.

”Olihan siinä aika ihmeelliset fiilikset kaiken rähjäisyyden keskellä. Mutta ihmiset olivat iloisia ja ystävällisiä.”

Yhdentoista päivän jälkeen rinkka tuli perille puhki kuluneena. Ylätaskusta oli viety kaksi otsalamppua ja suklaat, mutta muuten tavarat olivat tallella. ”Silloin kilistettiin muiden vapaaehtoisten kanssa. Oltiin vielä kohdemaan sopeutumisvalmennuksessa.”

Kaksi viikkoa kestävässä valmennuksessa opeteltiin maan tapoja ja kieltä. Opettaja oli hauska ja kieli tuntui suomalaisesta helpolta. Manninen pystyy vieläkin keskustelemaan isäntäperheen kanssa puhelimessa nepaliksi.

Nepalissa vapaaehtoiset työskentelevät orpokodeissa, opetustehtävissä, sairaaloissa ja puutarhoilla. Manninen päätyi töihin puutarhalle, missä viljeltiin vihanneksia ja hedelmiä orpokodille Rampurissa Chitwanin alueella.

Puutarhassa kasvatettiin myös puuntaimia, jotka jaettiin kyläyhteisölle. Kun puut kasvavat pihoissa isoiksi, ne käytetään polttopuina ruuanlaittoon.

Vapaaehtoiset kokoontuivat työnjohtajan luokse lähes joka aamu juomaan kupillisen oikeaa kahvia, sillä sellaista ei saanut muualla kylässä. He majoittuivat ja ruokailivat perheissä, jotka saivat näin vähän lisätuloja.

”Aamu alkoi yleensä jakinmaidosta keitetyllä aamuteellä. Alkuun sen maku oli vähän outo, mutta pian sitä alkoi jo kaivata”, Manninen muistelee.

Puutarhalla Mannisen työajat olivat yllättäen lähes samat kuin lomittaessa: aamulla seitsemästä kymmeneen ja iltapäivällä kahdesta viiteen. Puutarha pyöri suurelta osin vapaaehtoisten voimin paikallisen työnjohtajan ohjaamana.

Nepalissa Manninen sai tottua kiireettömämpään elämänmenoon kuin kotimaassa.

”Siellä ei yleensä juosta kello kaulassa. Kun oltiin lähdössä kotikylästä linja-autolla jonnekin, bussia saattoi joutua odottamaan jopa puolitoista tuntia. Kukaan ei osannut sanoa täsmällistä aikaa, koska sitä ei ollut. Siinä sitten odoteltiin, juotiin limpparia ja jutusteltiin, ilman kiirettä. Yllättävän nopeasti siihen tottui.”

Monista oudoista asioista tuli tavallisia, kuten sormin syömisestä. ”Aluksi käsin syöminen tuntui jopa likaiselta, mutta tykästyin siihen niin, etten halunnut käyttää ruokailuvälineitä. Makukin oli parempi!”

Nepalissa maalla asuvilla perheillä on yleensä pari, kolme jakkia, jotka lypsetään käsin. Lisäksi perheillä on vuohia ja kanoja.

Vuoden pääjuhlan, dashain, aikaan syksyllä vuohi teurastetaan. Näky on pysäyttävä: kaksi miestä vetää vuohta etu- ja takajaloista ja kolmas sivaltaa veitsellä pään poikki. ”Tämä saatetaan tehdä perheen yhteisellä piknikillä lasten katsellessa. Hurjaa touhua.”

Viikossa työskenneltiin kuusi päivää ja lauantai pidettiin vapaata. Lisäksi vapaaehtoisilla oli muutama lomaviikko. Manninen kävi silloin vuorilla vaeltamassa Annapurnan ja Longtanin maisemissa.

Joulun aikaan Manninen oli vaeltamassa Annapurnalla ranskalaisen ja englantilaisen kaverin kanssa. Siihen osui vuoden ainoa luminen, liukas keli, jonka kruunasivat upeat vuoristomaisemat. ”Tapaninpäivänä, kuinkas sattuikaan.”

Manninen tunnustaa kokeneensa koti-ikävää yhden ainoan kerran.

”Kun pelattiin jääkiekon MM-finaalia, olisin halunnut olla Suomessa. Kuuntelin ottelun nettiradiosta läheisessä hotellissa. Isäntäperheeni veli oli mukana. Ottelu alkoi siellä puolen yön jälkeen ja selostus oli suomeksi. Pelin päättyessä huusin niin kovaa, että hän hätkähti hereille, ja sitten naurettiin. Tunsin ylpeyttä suomalaisuudestani ja olin onnellinen, että oli kaveri, jolle näyttää sitä.”

Kotimatkalla Suomeen Manninen vietti viisi päivä Intian Delhissä. Kun rahat alkoivat loppua, hän osti lennon Helsinkiin.

Kotiintuloiltana suurin tunnemyrsky iski, kun Manninen näki pöydällä voipaketin ja sai ruisleivänpalan käteensä. ”Silloin alkoi alahuuli väpättää ja kyyneleet tulla silmään. Tuli fiilis, että nyt mä oon kotona.”