Myös sotessa pitää tunnustaa tosiasiat

Vuosikymmeniä työstetyssä sote-uudistuksessa on jälleen alkamassa uusi kierros, kuten monta kertaa aiemminkin aina kulloisenkin hallituskauden alkupuolella.

Viime aikoina on puhuttu erityisesti perusterveydenhuollosta ja terveysasemien lääkäripulan syistä ja seurauksista. Ilmiö on tuttu niin kasvukeskuksissa kuin harvemmin asutuilla seuduilla.

Tässäkään tapauksessa puheen määrä ei korvaa laatua: kokonaiskuva perusterveydenhuollosta on edelleen hahmottumatta.

Tämä ei ole ihme, sillä Suomen nelikanavainen perusterveydenhuollon avosairaanhoidon eli lääkärikäyntien rakenne on ainutlaatuinen maailmassa.

Perusterveydenhuollon palveluita tarjoavat terveyskeskukset, työterveyshuolto, yksityiset lääkäriasemat sekä Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö. Perusterveydenhuollon piiriin lasketaan kuuluvaksi runsaasti erilaisia toimenpiteitä aina neuvolasta erilaisiin polikliinisiin toimenpiteisiin.

Väitän, että palvelujen saatavuuteen, ihmisten väliseen yhdenvertaisuuteen ja pirstaleisiin hoitopolkuihin liittyviä ongelmia ei saada valtakunnallisesti ratkaistua ennen kuin peruspalvelujärjestelmää tarkastellaan kokonaisuutena ja tunnistetaan (ja tunnustetaan) peruspalvelujärjestelmämme nelikanavaisuus.

Kun jätetään erikoissairaanhoidon lääkärikäynnit pois laskuista, perusterveydenhuollon avohoidon lääkäripalveluissa on vuosittain tällä hetkellä noin 14 miljoonaa käyntiä.

Tämä jakautuu 6,7 miljoonaan käyntiin julkisessa terveyskeskuksessa (47 % kaikista käynneistä), 3,5 miljoonaan käyntiin työterveyslääkärillä (26 % kaikista käynneistä), vakuutuksella tai omasta pussista maksettuihin 3,4 miljoonaan yksityislääkärikäyntiin (24 % kaikista käynneistä) sekä 300 000 YTHS-käyntiin (2 % kaikista käynneistä, sisältää arvion myös AMK-opiskelijoiden käynneistä).

Suomen järjestelmä on ainutlaatuinen maailmassa. Suomen lisäksi missään muussa maassa ei tiettävästi ole valtiovallan toimenpiteillä kehitetty järjestelmää, jossa on peräti neljä erilaista toimintatapaa. Niistä kolmea valtio tukee huomattavasti – tästä tuesta huolimatta se neljäs tapa eli vakuutus- ja omarahoitteisten palvelujen käyttö, kasvaa, koska kolme edellä mainittua eivät riitä vastaamaan kansalaisten tarpeisiin.

Yksi usein toistuva väite on, että työterveyshuolto on työnantajien rahoittama. Väite pitää hyvin pieneltä osin paikkaansa. Verottaja, eli käytännössä me kaikki, osallistumme nimittäin tähän paremman palvelun tuottamiseen työssäkäyville, koska työterveydenhuollon palvelut ovat työntekijälle verovapaa etu. Lisäksi työterveyslääkärin vastaanottomaksu on kävijän työnantajalle vähennyskelpoinen.

Muualla maailmassa on yleensä julkinen järjestelmä, joka meilläkin on myös hyvinvointiyhteiskunnassa lähtökohta. Yleinen ratkaisu Euroopassa on omalääkäri. Suomen työterveysjärjestelmä sekä Ylioppilaiden terveydenhoitojärjestelmä ovat oman aikakautensa ainutlaatuisia sosiaalisia innovaatioita.

Nyt nämä innovaatiot ovat johtaneet siihen, että lääkärien tarjonta on hajautunut, eikä järjestelmä kokonaisuudessaan ole enää valtion ja kuntien hallinnassa tai uudistettavissa.

Kuvaavaa on, että tähänastisessa keskustelussa soten uudistamisessa on keskitytty alle puoleen kaikista edellä mainituista 14 miljoonasta lääkärikäynneistä. Liian kapea näkökulma vääristää keskustelua eikä edistä sosiaali- ja terveydenhuollon perimmäisten ongelmien ratkaisemista.

Ratkaisu saattaisi olla yleis­eurooppalainen järjestelmä, jossa jokaisella kansalaisella on omalääkäri ja syntyy pitkiä asiakassuhteita.

Nykyinen suomalainen perusterveydenhuolto on toteutettu teknis-hallinnollisena järjestelmänä, jossa asiakas on ikään kuin unohdettu. Paljon kaivattuja tuottavuutta ja vaikuttavuutta järjestelmään syntyisi siitä, että pitkien hoitosuhteiden ansiosta lääkärit tuntisivat potilaansa nykyistä paremmin. Tilkkutäkkimäinen nykyjärjestelmä ei anna tähän mahdollisuutta.

Sen sijaan palveluja käyttävä ihminen joutuu poukkoilemaan eri järjestelmien välillä, ja myös yhden järjestelmän sisällä esimerkiksi pätkätöiden ja työttömyysjaksojen vuoksi, julkisten terveyskeskusten lääkärien jatkuvasti vaihtuessa tai työnantajan vaihtaessa työterveyspalveluntarjoajaa.

Kuinka tällainen omalääkäreihin perustuva järjestelmä sitten voitaisiin rahoittaa? YTHS:n rahoitusmalli saattaisi olla hyvä. Malli, jossa kaikilla olisi omavastuuosuus (kuten YTHS:ssä) ja lopun kustantaa Kela. Tuottajina voisivat olla omalääkärit, jotka voisivat olla yrittäjiä, julkista sektoria tai ketjujen palveluksessa.

Ennen jälleen yhden sote-uudistuksen käynnistämistä pitäisi hahmotella suuntaviivat sille, kuinka edellä mainitut noin 14 miljoonaa vuosittaista lääkärikäyntiä ratkaistaan.

Muuten perustuslain takaama kansalaisten oikeus yhdenvertaisiin hyvinvointipalveluihin jää vastedeskin toteutumatta.

Ratkaisu saattaisi olla yleis­eurooppalainen järjestelmä, jossa jokaisella kansalaisella on omalääkäri.