Pohjolan vakaus

Mielipide

8.7.201602:00

Kolumni

Eero Heinäluoma

Tänään kokoontuu Naton neuvosto sääntömääräiseen huippukokoukseen Varsovaan. Jäsenmaiden lisäksi kokouksen illalliselle on kutsuttu myös Suomi ja Ruotsi.

Suomen ja Ruotsin kutsuminen ei ole pelkkää ystävällisyyttä. Kyse on Itämeren alueen turvallisuusjärjestelyistä ja näiden kahden sotilasliiton ulkopuolisen maan suuresta merkityksestä alueen vakaudelle ja ennustettavuudelle.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg on entinen Norjan sosialidemokraattinen pääministeri ja maltin mies. Hän kuuluu niihin norjalaisiin, joita voi sanoa Suomen ystäviksi.

Kertoessaan illalliskutsusta Stoltenberg sanoi olevan Suomen ja Ruotsin asia, haluavatko maat enempää kuin illallista. Stoltenbergkaan ei kuitenkaan ottanut esille sitä, mikä Natoa Suomen ja Ruotsin suunnalla kiinnostaa.

Tiedossa on, että tämän kevään Naton sotapelit ovat päätyneet siihen ikävään havaintoon, että Baltian maat ovat vaikeasti puolustettavissa perinteisen sodankäynnin keinoin. Syvyyttä ei ole, ja maiden omat puolustusvoimat ovat pienet.

Julkisissa sotapeliarvioissa on spekuloitu Suomen ja Ruotsin käyttäytymistä kriisitilanteissa. Ei ole siis vaikeaa arvata, että Natoa Varsovassa kiinnostaa näiden kahden sotilasliittoihin kuulumattoman maan rooli Pohjolan vakauden tulkitsijana kriisin oloissa.

Presidentti Niinistö halunnee pitää Suomen sotapelikeskustelujen ulkopuolella. Hän tuokin Varsovaan omat tuliaisensa tuoreesta Venäjän presidentti Putinin tapaamisesta.

Presidentti Niinistön Putinilta saama lupaus, jonka mukaan Venäjä on valmis sopimaan sotilaslentokoneiden transpondereiden käytöstä Itämerellä, on käytännöllisesti ja periaatteellisesti tärkeä.

Nato ilmoitti välittömästi käyttävänsä transpondereita jo nyt. Naton jäsenmaiden omista käytännöistä sotilasliitto ei puhunut mitään. Ovatko Yhdysvallat ja muut sotilasliiton maat valmiita samaan sopimukseen Itämerellä, on siis edessä oleva kysymys.

Jos asiasta voitaisiin sopia, olisi kyseessä ensimmäinen sovinnollinen ele yli kahteen vuoteen. Saksan kokenut ulkoministeri Steinmeier äskettäin varoittikin aseiden kalistelusta ja toivoi vuoropuhelua.

Nato tekee huippukokouksessaan päätökset uusien, pataljoonan suuruisten, vaihtuvien joukkojen sijoittamisesta Baltian maihin ja Puolaan. Kyseessä on Baltian maiden pitkäaikaisen toiveen täyttäminen - vaikkakin pienimuotoisesti.

Niinistö tuo Varsovaan viimeisen käsityksen siitä, kuinka tärkeä Minskin sopimuksen eteenpäinvienti on Venäjälle ja miten Putinin mielestä asiassa pitäisi edetä.

Niinistöä siis kuunnellaan Varsovan illallisella mielenkiinnolla. Ruotsin pääministerin puheenvuoro on sekin tärkeä, mutta sen anti keskittynee enemmän Ruotsin ja Naton suhteisiin kuin uuden vuoropuhelun synnyttämiseen. Kuten Ruotsin entinen kokoomuslainen puolustusministeri Kultaranta-keskusteluissa kesäkuussa sanoi: Putinia ei voitaisi ajatellakaan kutsuttavan Tukholmaan.

Suomi ja Ruotsi haluavat pysyä sotilasliiton ulkopuolella vaikkakin ovat valmiita yhteistyöhön. Maiden erilaiset perinteet - ja myös erilainen geopoliittinen asema - johtanevat jatkossakin ulkopoliittisiin sävyeroihin ja erilaisiin toimintamalleihin.

Presidentti Niinistö ansaitsee tunnustuksen Suomen etujen taitavasta ajamisesta vaikeana aikana. Voi hyvin olla, että hänen on ollut helpompi pitää suhdetta Venäjään yllä kuin edeltäjällään presidentti Halosella olisi näissä oloissa ollut. Onneksi moni Halosen ulkopolitiikkaa aikoinaan kritisoinut on nyt vaiennut molemmilla kotimaisilla. Näin Suomen taitavalla ulkopoliittisella toimeliaisuudella on välttämätön kansallinen tuki takanaan.