Kartano elää matkailusta

Leila Ylitalo emännöi juhlia Inkalassa ympäri vuoden. 

Pakarituvan hirret ovat 1700-luvulta vanhasta päärakennuksesta. Se on siirretty tähän paikkaan 1800-luvulla kartanon piharakennukseksi. 

Pakaritupa remontoitiin matkailukäyttöön, kun vanha emäntä muutti asumaan Parolaan. 

Ylitalon suvun omistukseen kartano tuli vuonna 1931, kun merikapteeni Juho Aksel ja Helga Lahtinen ostivat sen. 

Merikapteeni piti kaikesta tarkkaa kirjaa. Kesäkuun 15. vuonna 1933 työlistalla oli 3 kg turnipsin siementä, kanalan tilkitseminen ja väen rakennuksen katon tervaus. 

Kartanon ulkokuori on museoviraston suojeluksessa eli sen muuttamiseen pitää kysyä viraston lupa. Kuisti tehtiin entisen malliseksi, mutta siinä on oikeasti vanhaa ainoastaan sen yläosaan asennettu tähti-ikkuna. 

Inkala on tilausravintola, mutta järjestää vuosittain myös avoimia tapahtumia, kuten äitienpäivä- ja joululounaan ja isänpäivän aaton ja riistaillallisen. 

Merikapteeni Juho Aksel Lahtinen toi matkoiltaan lukuisia muistoesineitä. 

Tummanpuhuva savusauna Alajärven rannalla houkuttelee niin yritysasiakkaita kuin polttariporukoita. 

Kaikki alkoi savusaunasta. Tuomo Ylitalon vanhemmat vuokrasivat sitä 1970-luvulla vieraille, jotka alkoivat kysellä myös pientä iltapalaa tai jopa illallista kartanolla.

Kun Inkalan kartanossa Hattulassa toteutui sukupolvenvaihdos vuonna 1986, nuoripari Tuomo ja Leila Ylitalo huomasivat asuvansa kahdestaan 450 neliön ensiasuntoa, missä korjattavaa riitti.

”Totesimme, ettei kahta viljantähkää saa kasvamaan päällekkäin. Velat olivat melkoiset viljatilan tuottoon nähden, korot huitelivat 14 prosentissa ja talvet olivat pitkiä”, Leila Ylitalo kertaa.

Pariskunta mietti, miten kartanoa voisi hyödyntää niin, että se maksaisi itse omat korjauskulunsa. He keksivät Hämeen matkailun, joka alkoi tuoda Hämeenlinnasta matkailuryhmiä Inkalaan. Sijainti oli oivallinen: kartanosta on vain kymmenen kilometriä Hämeenlinnaan.

Ylitalot laajensivat pikkuhiljaa matkailutoimintaa majoitukseen, kokouksiin ja tilausravintolaan. He remontoivat kartanoakin niin, että se näyttää nyt samalta kuin alkuperäinen.

Kartanon tiluksilla on ollut asutusta 1500-luvulta asti, mutta nykyinen päärakennus on rakennettu 1800-luvun alkupuolella. Ylitalon suvun omistukseen kartano tuli vuonna 1931, kun Tuomon isovanhemmat, merikapteeni Juho Aksel ja Helga Lahtinen, ostivat sen.

Tuolloin isoa kuistia pidettiin turhana, joten se purettiin. Leila ja Tuomo rakennuttivat sen uudelleen 90-luvun lopulla ja saivat näin tarpeellista eteistilaa vieraille ja aulan yläkertaan.

Karhunpesä-kokoushuvila rakennettiin vuonna 2004. Sitä edelsi Leilan mukaan iso vati-mutu-markkinatutkimus eli vaimo tietää – musta tuntuu.

”Karhunpesästä tuli matkailun kulmakivi. Perhe-elämääkin rauhoitti, kun iltatilaisuuksia alettiin pitää siellä.”

Kartanon saleissa ollaan kuin vierailtaisiin toisen kotona. Merikapteenin matkamuistot Etelä-Amerikasta ovat esillä piirongin hyllyillä ja flyygelin päältä katselevat Juho Akselin ja Helgan valokuvat.

Pitkään Ylitalot asuivatkin itse kartanossa. Pojat Olli, 22, ja Antti, 18, syntyivät sinne. Tuomon vanhemmille remontoitiin asunto kartanon piharakennukseen.

Elämä ei kuitenkaan aina vie tasaista raidetta. Ylitaloille tuli avioero vuonna 2005. Tuomo muutti Inkalasta isänsä kotitilalle, ja Leila jäi kartanoon.

”Avioerosta selviäminen oli aika iso juttu. Tuli sellainen olo, että mitäs nyt tehdään. Että aijaa, minä hoidan nyt kaiken.”

”Mutta piti vain syventyä kartanon huoltoon. Eivät nämä asioita kummempia ole. Kun on hyvä ammattimiesverkosto ympärillä, niin pärjää”, Leila tuumii.

Nykyisin matkailutoimintaa pyöritetään osakeyhtiönä, jonka Leila Ylitalo omistaa kokonaan.

Kahdeksan vuotta sitten Leila Ylitalo rakennutti perheelleen oman talon 300 metrin päähän kartanosta.

”Olin kauhean onnellinen, kun mulla oli siellä puhdasta multamaata eikä tarvinnut ylläpitää vanhoja perinteitä.”

Leila oli Inkalassa havainnut saman kuin niin moni sukupolvenvaihdoksen kokenut: vanhat emännät ovat rakastuneita omiin seiniinsä ja pihoihinsa.

”Kun sain alle viiskymppisenä omat seinät, niin sain rakastua niihin rauhassa. Maatilan päärakennuksethan on työsuhdeasuntoja”, Leila kuittaa luopumisen kartanossa asumisesta.

Ylitalon pojat eivät vielä ole tuoneet miniäehdokkaita näytille. Pojat ovat kasvaneet matkailuyrittämisen keskellä, mutta äiti myöntää, että rouvan valinta ratkaisee paljon, miltä tulevaisuus kartanossa näyttää.

”Jos tällainen työ ei yhtään huvita, ei tätä voi väkisin tehdä. Se välittyy, jos et viihdy työssäsi ihmisten kanssa.”

Asiakaspalvelu ja ruuanlaitto ovat aina olleet Leila Ylitalolle mieluisia. Niitä hän saa työssään tehdä, mutta lisäksi tulevat kaikki yrittäjän velvollisuudet taloushallinnasta kiinteistön hoitoon ja henkilöstön motivointiin.

Leila Ylitalo on kotoisin maatilalta Kuhmoisista ja haaveili opiskelevansa agronomiksi. Ylioppilaaksi tulon jälkeen hän otti vauhtia Ahlmanin maatalousoppilaitoksesta. ”Sieltä lähdinkin sitten tämän talon pojan matkaan ja sillä tiellä olen”, hän naurahtaa.

Inkalassa on Leilan lisäksi kolme vakituista työntekijää: kokki Jaana Orava, matkailutyöntekijä Tarja Niemistö ja savusaunanlämmittäjä Mihai ”Miki” Wierzbinschi.

Savusauna työllistää siis edelleen, sillä se lämpiää sata kertaa vuodessa. Sen lämmitys vie koko päivän, kun ensin poltetaan viisi tuntia koivuhalkoja ja sen jälkeen käydään heittämässä kolme tuntia kitkulöylyjä.

Lisäksi Inkala tarvitsee joukon keikka- ja kesätyöntekijöitä.

Yrittäminen vaatii Leila Ylitalon mielestä ennen kaikkea sinnikkyyttä ja taloudellista ajattelukykyä.

”Tämä on siitä raadollista, että kolmen, neljän vuoden välein pitäisi olla isompi investointi, että voi paukuttaa, että hei, meillä on tehty taas tällaista, tulkaa katsomaan.”

Esimerkiksi kylpypaljun hankinta savusaunalle oli tällainen nosto.

Ammattitaitoa vaatii sekin, että tuntee omat voimavarat eikä vedä itseään liian tiukalle. On hennottava ottaa henkilökuntaa eikä ajatella, että voisinhan mä ton ittekin tehdä.

Mutta kyllä yrittäjyys antaakin.

”Saa paljon elämänsisältöä ja ihmiskontakteja. Me ollaan kuin yhtä perhettä tässä, vaikka minulle toki jää lopullinen vastuu.”