Niinistön vuosikymmen

Mielipide

30.12.201901:00

Kolumni

Seppo Kääriäinen

Päättyvästä 2010-luvusta voi tehdä ainakin kaksi poliittista johtopäätöstä: presidentti Niinistön asema ja vaikutusvalta on ollut vankka, ja toisekseen maamme poliittinen kenttä on uusissa puissa.

Niinistö voitti vuosien 2012 ja 2018 presidentinvaalit selvin numeroin, viimeisimmät ylivoimaisesti. Kannatus on pysynyt poikkeuksellisen korkealla. Luottamusta tulee koko maasta, oikealta, vasemmalta ja keskeltä, Nato-jäsenyyden kannattajilta ja vastustajilta.

Turvallisuus laajasti ymmärrettynä on ollut presidentin puheenaiheena. Tiivis yhteys kansanedustajiin ja valiokuntiin on ankkuroinut ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan eduskuntaan. Myös unilukkarin tehtävät tviittauksia myöten luonnistuvat Niinistöltä nasevasti.

Seuraajakeskustelu on pysynyt hiljaisena. Presidentinvaaleihin on aikaa sentään 4 vuotta. Joitakin ehdokasnimiä nostetaan jo esille, mutta seuraajasuosikkia ei ole. Joulun alla julkistetun IS-kyselyn kärjessä olivat Pekka Haavisto ja Olli Rehn. Heti kaksikon kintereillä tulivat Li Andersson, Jutta Urpilainen, Jussi Halla-aho, Petteri Orpo... Niinistön seuraajan on kyettävä ylittämään monia perinteisiä rajalinjoja.

Sisäpolitiikan vuosikymmen on syheröisempi. Perussuomalaisten vaalivoitot kaikissa vuosikymmenen eduskuntavaaleissa ovat jo muuttaneet merkittävästi puoluekenttää. Voittojen vaikutus ulottuu hallituspolitiikkaan asti riippumatta siitä, onko puolue hallitusvastuussa vai ei.

Veikko Vennamon smp-läiseen perintöön ja retoriikkaan nojannut Timo Soini johdatti puolueen voittoon vuosien 2011 ja 2015 vaaleissa. Perussuomalaisista irrottautui Sipilän hallituksessa jatkanut sininen haara, josta ei tullutkaan päävirtaa, vaan nopeasti surkastunut ryhmä.

Jussi Halla-ahon perussuomalaiset eivät kulje Vennamoiden ja Soinin tiellä, vaan puolue ajaa EU-kriittisyyden lisäksi maahanmuuttokielteisillä ja vihreiden edustaman ilmastopolitiikan vastaisilla rattailla.

Perussuomalaiset ja kokoomus käyvät kiihkeytyvää vääntöä johtavan oppositiopuolueen asemasta. Perussuomalaiset on niskan päällä. Toisaalta oppositiopuolueet ovat hakeutuneet tiivistyvään yhteistyöhön eduskunnassa.

Edellisen vaalikauden oppositiopuolueet sdp, vasemmistoliitto ja vihreät löysivät toisensa kaikissa olennaisissa kysymyksissä.

Uudeksi asetelmaksi on muodostunut: punavihreät vastaan perussuomalaiset. Vihreät ja perussuomalaiset hyötyvät eniten siitä vastakkainasettelusta. Se jatkuu aikansa.

Poliittisen kentän muutos ravistelee perinteisiä puolueita. Vaikuttaa siltä, että ”kolmen vanhan suuren” valta-aika horjuu. Keskusta on tiukimmassa kannatusahdingossa, mutta ei ole ollut helppoa demareilla eikä kokoomuksellakaan. Vielä vuoden 2015 eduskuntavaaleissa suurimmaksi noussut keskusta on 2020-luvulle siirryttäessä sen peruskysymyksen edessä, pystyykö se pitämään itsensä vaikuttavien puolueiden joukossa vai vaipuuko alle 10 prosentin ja vähitellen sivuraiteelle.

Poliittinen ilmapiiri on vuosikymmenen vaihtuessa vastenmielinen. Kielenkäyttö on koventunut paikoin ala-arvoiseksi. Siinä on yhä enemmän henkilöön käyvää ilkeyttä. Tarkoituksellinen väärinymmärtäminen yleistyy. Keskinäistä kunnioitusta joutuu etsiskelemään.

Tulee vielä aika, jolloin kysytään, kuka nämä toisilleen huutelevat joukot kokoaa.

1980-luvun sukupolvi on saanut Suomen vastuulleen. On toivottava, että uusi polvi tervehdyttäisi nykykulttuuria ja omaksuisi keskinäiseen kunnioitukseen nojaavat toiminta- ja puhetavat sekä ennen kaikkea reilun pyrkimyksen yhteisymmärrykseen kansakunnan isoissa kysymyksissä.

Tulee vielä aika, jolloin kysytään, kuka nämä toisilleen huutelevat joukot kokoaa.