Yliö: Maailma muuttuu, luonnonmarjat ja -tuotteet pysyvät
Voisiko metsämarjojen korjuuoikeuksien myynti marjayrityksille olla tulonlähde maanomistajalle? Se edellyttäisi uudenlaista ajattelua, ei pelkästään luonnonmarjaresurssin hyödyntämisestä, vaan myös metsätalouden tavoitteista sekä jokaisenoikeuksien tulkinnoista, kirjoittavat Rainer Peltola Luonnonvarakeskuksesta, Pekka Kilpeläinen Oulun Yliopistosta ja Birgitta Partanen Arktiset Aromit ry:stä. ”Luonnossamme on valtavat resurssit, ja jos niitä ei käytetä hallitusti, niitä käytetään hallitsemattomasti.”
Luonnonmarjoja poimimassa. Kuvituskuva. Kuva: Kai TirkkonenMarjastuskulttuuri voi Suomessa hyvin: yli kolme miljoonaa suomalaista poimii luonnonmarjoja vähintään kerran vuodessa. Mutta kuten kaikki kulttuuriset ilmiöt, myös marjastuksen käytännöt ovat jatkuvassa muutoksessa. Se mikä oli aikoinaan yhteisomistuksessa olleiden alueiden yleiskäyttöä ja ruokaturvan tavoittelua, on nyt jokaisenoikeuksien hyödyntämistä, virkistystä, pakastimien täyttämistä ja edelleen myös sivutulojen hankintaa.
Luonnonmarjojen markkinat ovat olleet ja ovat yhä moninaiset. Suoramyynti poimijalta suoraan käyttäjälle on kukoistanut aina, ja torimyyjä ostaa usein marjat suoraan poimijalta tai poimijaverkostolta.
Luonnonmarjaa käyttävä teollisuus tarvitsee kuitenkin suuria marjamääriä.
Ennen suomalaisten alhaisempi elintaso piti huolen siitä, että työvoimaa riitti marjanpoimintaan. Kotimaista marjanpoimintaa pidettiin tuolloinkin kotitarve- ja pienimuotoisena toimintana, vaikka todellisuudessa teollisuuden tarpeisiin poimittiin miljoonia marjakiloja vuodessa jo 1970-luvulla. Pienimuotoisena ja sivutoimisena koetun toiminnan kehittämistä ja organisointia ei pidetty tarpeellisina.
Suomalaisten elintason noustessa globalisoituneiden elintarvikemarkkinoiden kilpailu piti huolen siitä, että marjan ostohinta ei noussut kasvaneen elintason mukana. Teollisuusmarjan poiminnan houkuttelevuus laski ja marjateollisuuden raaka-ainepula paheni. Ratkaisua haettiin ulkomaisesta poimijatyövoimasta sen sijaan, että poimintatyön tuottavuutta olisi kohennettu.
Tämä aiheutti uuden ongelman. Miten turvata kausityövoiman oikeudet, kun työn tekemisen tavat ja tuottavuus ovat lähes samalla tasolla kuin sata vuotta sitten? Tilannetta pahentaa se, että metsien marjavarantoja ei hallitse tai hallinnoi mikään taho.
Luonnossamme on valtavat resurssit, ja jos niitä ei käytetä hallitusti, niitä käytetään hallitsemattomasti.
Ratkaisuksi on ehdotettu poimijoiden työsuhdetta marjayritykseen. Koska työsuhde perustuisi hallinnoimattoman resurssin hyödyntämiseen, yrityksen mahdollisuudet parantaa työn tuottavuutta olisivat yhtä rajalliset kuin aiemminkin. Realisoituvat riskit – vaikkapa poikkeuksellisen huono satovuosi – lopettaisivat yrityksen toiminnan, jolloin työsuhteetkin loppuisivat.
Työsuhdepohjaista marjanpoimintaa on nyt kokeiltu yhden satokauden, ennen ratkaisujen tekoa sen vaikutuksia pitää tarkkaan arvioida kaikkien alan toimijoiden – viranomaisten, lainsäätäjän ja yritysten – kesken.
Marjojen kysyntä ei katoa minnekään, ei myöskään globaali hintakilpailu. Huonoimmassa tilanteessa teollisuusmarjan korjaisi nopeita voittoja tavoittelevat tahot, jotka ohjaisivat marjavirrat kotimaisten toimijoiden ohi. Kotimaisen marjan sijaan teollisuus voi turvautua tuontimarjaan, mutta sekään ei ole ongelmaton ratkaisu. Halpa tuontimarja tuskin takaa senkään poimijalle vakaita tuloja ja työolosuhteita, eikä tuotantoketjun vastuullisuuden varmistaminen ole helppoa.
Luonnonmarjojen alihyödyntämistä on voivoteltu jo yli sata vuotta ja patisteltu suomalaisia metsään marjanpoimintaan. Lienee jo aika myöntää, että tämä ei ole juurikaan edistänyt teollisuusmarjan saatavuutta.
Tilanne tulee tuskin kohenemaan ilman resurssin parempaa hallintaa.
Ennakkoedellytyksenä hallinnalle on tutkimustieto. Suomessa on tutkittu muun muassa luonnonmarjojen kasvupaikkojen, metsänhoidon ja sääolosuhteiden vaikutuksia satoihin. Tiedämme nyt melko hyvin, millaisissa metsissä on hyvät sadot, mistä tällaiset metsät ovat löydettävissä ja missä sääolosuhteet ovat olleet marjasadoille otolliset.
Entä jos tätä tietoa lisättäisiin ja hyödynnettäisiin metsissämme, jolloin maanomistaja voisi jopa myydä marjojen korjuuoikeuksia marjayrityksille silloin, kun kyse on poikkeuksellisen antoisasta marjametsästä?
Tämä kuitenkin edellyttäisi uudenlaista ajattelua, ei pelkästään luonnonmarjaresurssin hyödyntämisestä, vaan myös metsätalouden tavoitteista. Ja kyllä, myös jokaisenoikeuksien tulkinnoista. Jo nyt ”tosiasiallisesti erityiseen käyttöön” otettu metsäalue voidaan katsoa olevan jokaisenoikeuksien ulkopuolella.
Jos maanomistaja investoi tuotantopanoksiin tai hyväksyy metsänhoidon vaihtoehtoiskustannuksia marjasadon optimoimiseksi, erityisen käytön kriteerit täyttynevät.
Metsiemme käyttöön kohdistuvat paineet monipuolistuvat, halusimme sitä tai emme. Ilman ennakoivaa otetta paineet realisoituvat konflikteina.
Hätäinen reagoiminen johtaa helposti lopputulokseen, johon kukaan ei ole tyytyväinen. Virheiden korjaamista on vaadittava, mutta toimialan sairastuneille osille annosteltava lääke ei saa olla niin vahvaa, että potilas menehtyy siihen.
Metsien monikäyttö on jo nyt merkittävä työllistäjä ja elinvoiman tuoja. Luonnossamme on valtavat resurssit, ja jos niitä ei käytetä hallitusti, niitä käytetään hallitsemattomasti. Eivät ne käyttämättä jää.
Rainer Peltola
Luonnonvarakeskus (Luke)
Pekka Kilpeläinen
Oulun Yliopisto
Birgitta Partanen
Arktiset Aromit ry
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
