Miksi viljan rahdin maksaa aina viljelijä?

Viljan tuleentumista ja otollisia puintikelejä odotellaan nyt sateisen ja viileän kesän loppupuolella. Etelässä näyttää paremmalta, pohjoiseen päin mentäessä vilja ei ole vielä joutunut.

Toivottavasti luonto auttaa poutasäällä ja tuulilla. Glyfosaatin avulla tehtävää pakkotuleennutusta ei onneksi Suomessa tehdä – emmehän halua jäämiä viljaan. Eteläisemmässä Euroopassa viljan pakkotuleennuttaminen on arkipäivää.

Laatuviljan matka pellolta puurolautaselle, ruisleiväksi, rehuksi tai nyhtökaura­­pakettiin on mielenkiintoinen prosessi, jota teknologia on kehittänyt koko ajan sujuvammaksi.

Satoon ja laatuun satsaaminen kannattaa edelleen, tästä saimme hyvän esimerkin valiokuntavierailullamme Seinäjoen Hantulan tilalla. Jotta kannattavuus toteutuisi tulevaisuudessa yhä useammalle, meidän tulee jatkossa ohjata myös väheneviä tukia mahdollisimman paljon lisä­arvon tuottamiseen. 

Asioiden nykytilaa on syytä kyseenalaistaa myös muutoin. Laatuviljasta ei aina vieläkään saa parempaa hintaa. Varastoinnin maksaa viljelijä. Viljan rahtikustannukset lankeavat viljelijälle, joka muutoinkin kantaa riskin ja tekee suurimman käytännön työn.

Kun viljelijä myy viljansa teollisuuteen, hän joutuu maksamaan rahdin. Kun viljelijä ostaa viljan takaisin hän maksaa rahdin.

Verrataanpa kuljetus­kustannuksia muihin aloihin. Jos itse ostan minkä tahansa tuotteen, olen kyllä valmis myös maksamaan sen kuljetuskustannukset, joko eriteltyinä tai hintaan sisällytettyinä.

Tilanne on siis arkijärjenvastainen. Myöskään teollisuudessa ei liene vastaavia tapauksia, joissa rahti olisi ilman sopimusta aina toimittajan vastuulla. Maksajan on tavallisesti ostaja, joka tuotteen luokseen haluaa.

Puhtaan suomalaisen viljan, erityisesi ohran, kauran ja rukiin viljely on muuttunut rahtusen kannattavammaksi aiempien huonojen vuosien jälkeen. Puhtaus on myös valtti viennissä. Ohraa ja kauraa toimitamme laatutietoisille ulkomaisille kuluttajille.

Matkaa on vielä, että pääsemme samalle viivalle edes Viron vientihintojen kanssa. Tällä hetkellä Kiinaan menevä laatukaura lähtee meiltä 20 euroa/tonni halvemmalla kuin virolainen.

Viljantuotanto on osa huolto­varmuutta. Emme voi luottaa ulkomailta tuotavan viljan riittävyyteen.

Onneksi teollisuudellakin on halu valmistaa tuotteita kuluttajan toiveiden mukaisesti puhtaasta suomalaisesta viljasta ja merkitä alkuperä joutsenlipulla. Laatuviljan saatavuudesta kannattaa myös maksaa laadun mukaisesti.

Pitäisiköhän myös rahti­kustannusten olla tälläkin alalla tilaajan, ei viljelijän vastuulla?