Näi omaperäsis juhlis en ol elämässäni ollu – vainaja oli paikalla ilmielävänä
Voisiko elävien muistotilaisuuksia järjestää enemmän? Ei ole oleellista, onko juhlapaikalla sävykkäät servietit, Heli Laaksonen kirjoittaa.
Ystävän muistojuhlissa hurmasivat tyttären tekemät kakut. Kuva: Sanne Katainen15.2.202510:44
”Näi omaperäsis juhlis en ol elämässäni ollu!”, huokaan kotimatkalla autossa vieressäni istuvalle rouvashenkilölle. ”En ol määkä!”, hän henkäisee. ”Nii vähä oli tualei!”
Kätken hymyäni hihaan – olin päivitellyt juhlia hieman toisenmoisesta syystä kuin istuinpaikkojen vähyydestä.
Kyseessä oli nimittäin vainajan itsensä järjestämä muistotilaisuus! Vieläpä sellainen, että vainaja – tuolloin vielä erittäin elossa – oli kanssamme muistelemassa.
Ehtoon emäntänä oli rakas Ystäväni, joka oli saanut kuulla sairastavansa toivottoman vakavaa tautia. Hän oli ikänsä ollut jotenkin mutkaton ihminen: tottunut ottamaan vastaan monenlaisia murheita, omia ja muiden – ja setvimään niitä suoraan kohti katsomalla, puhumalla asiat ensin näkyviksi, sitten omille paikoilleen.
Kun tervehtymisen toivoa ei ollut, hän päätti kutsua kylään hyviä kavereitaan ja sukulaisiakin joukon. Saisimme tutustua toisiimme ja jututtaa häntä iloisissa merkeissä vielä, kun hän oli juhlimiskunnossa.
Ystävääni olin tutustunut jo 18-vuotiaana opiskellessani suomen kieltä 1990-luvulla. Hän sattui samaan tutorryhmään, ja teki heti esittelykierroksella vaikutuksen väkevällä Turun murteellaan. Olimme molemmat kiinnostuneita sekä kirjakielen hienouksista että murteiden verrattomuudesta, sulosest lounaismurttest erityisest!
Samanlaista sielunsisaruutta tunsimme, kun päätimme lähteä Tarton yliopistoon kieliopintoihin, viron kieleen syventymään. Vuokrasimme Annelinnan lähiöstä kaksion ja elelimme kämppiksinä lukukauden.
Syksyllä 1992 Viro oli vasta toipumassa ankeasta neuvostoajasta. Luokkahuoneet huurusivat pakkasella ja lämmintä vettä tuli asuntoomme välillä vain keskiviikkoisin. Silti fiilingit olivat korkealla niin virolaisilla kuin meilläkin: uusi, vapaa aikakausi oli alkanut!
Mutta nyt olemme siis hyvästelemässä lähtijää. Illan aluksi Ystävä kertoi sairaudestaan lyhyesti ja lupasi vastata kysymyksiin, jos joku tahtoisi lisää tietää – mutta pääasiana olisi kuitenkin pitää kivaa yhdessä. Hänen tyttärensä laittamat kahvipöydän kakut hurmasivat, puoliso ja äitikin häärivät avuliaana humussa.
Huusholli oli tullut niin täyteen vieraista, että kahvikupilleen sai todella katsoa sijaa. Kuka istui keittiöjakkaralla, kuka sohvan käsinojalla, kuka karvalankamatolla. Tiiviys vain vahvisti rakkaudellista tunnelmaa.
Järjestin juhlaväelle pienen ohjelmanumeron, johon olin saanut ideoita käymältäni Miina Savolaisen maankuululta voimaannuttavan valokuvauksen kurssilta.
Siellä opittiin katsomaan valokuvia kauniilla mielellä, tarkalla, lempeällä katseella. Tuntemaan myötätuntoa itseä ja muita kohtaan, tutkailemaan, miten ihmiset kuvissa toisiaan ja kameraa katsovat, miksi kuva on otettu.
Pyysin etukäteen jokaista muistotilaisuuteen tulevaa vierasta tuomaan mukanaan Ystävää esittävän valokuvan heidän yhteiseltä taipaleeltaan ja kertomaan muille, mikä merkitys kuvalla on.
Ohjelmanumerossa oli vain pari sääntöä: kun yksi näytti kuvaa ja kertoi siitä, kaikkien piti kuunnella. Iha helppo homma!
Toinen sääntö oli se, että Ystävä ei saanut ollenkaan vähätellä itseään, jos hänelle sattuisi satelemaan kehuja. Piti vain istua nojatuolissaan ja kestää kaikki kauniit sanat! Se ei ol hei mittä helppo!
”Hautajaisissa pappi luki Ystävän meille saattoväelle kirjoittaman puheen! Kauneimman, mitä on kuultu.”
Yksi kerrallaan jokainen kertoi valitsemastaan kuvasta, muisteli, mitä kuvassa oli meneillään, missä oltiin – ja miksi oli valinnut juuri sen kuvan Ystävästä.
Saimme kuulla tuttuja ja uusia puolia hänestä. Milloin oli oltu hurjalla vuoristoajelulla, milloin joulupukkina, milloin kuumailmapallomatkalla. Yhdessä kuvassa Ystävä luki lapselle, toisessa järjesti touhukkaana työpaikan koulutuspäivää.
Itse olin valinnut itselaukaisimella otetun kuvan, jossa olimme Tarton-kämppämme eteisessä yöpaidat päällä lähdössä poliisien pyjamabileisiin jollekin mökille (!)
Kuka kaksikymppinen ei ota vastaan kutsua poliisikemuihin? Semminkin kun pollarit olivat ikäisiämme, ensimmäisinä valmistuneita Viron ikiomia poliiseja pitkän miliisikauden jälkeen.
Ne bileet olivat hauskat ja aivan viattomat. Kehuin valokuvan myötä Ystävääni rohkeudesta ja avoimesta innosta tarttua uuteen. Ehtoon aikana kuultiin monta syrämestä ottavaa tarinaa. Itkua ja naurua, enemmän naurua!
Ennen vanhaan merkittiin valokuvaan musta, pieni risti edesmenneen pään ylle. Nyt poistan Ystävän nimen puhelimestani – nykyajan sururituaaleja. Hän lähti loppuvuonna edeltä yläilmoihin.
Hautajaisissaankin hän vielä kohautti: pappi ei pitänytkään omaa puhettaan, vaan luki Ystävän meille saattoväelle kirjoittaman puheen! Kauneimman, mitä on kuultu. Ikävä painaa. Emme enää soittele. Mutta paljon saimme sanottua.
Voisiko elävien muistotilaisuuksia järjestää enemmän? Ei ole oleellista, onko juhlapaikalla sävykkäät servietit, kukkurapäiset tarjoilut tai hienot kutsukortit – saati asiallista tuolia.
Oleellista on, että kiitämme toista ihmistä ajallaan, osoitamme arvostusta, saamme heijastuksena sitä takaisin päinkin. Tässä ajassa, ennen ikuisuutta.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
