Aikuisena on vaikea löytää harrastus

Mielipide

11.6.201802:00

Kolumni

Laura Kuivalahti

Musiikkileikkikoulun kuuliaisena kasvattina aloitin seitsemänvuotiaana ensimmäisen luokan rinnalla myös soittotunnit. Vähintään kerran viikossa kuljin musiikkiopistolle viulukotelo heiluen.

Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä useammin musiikkiopistolle kiiruhdin. Omien soittotuntien lisäksi oli orkesteriharjoituksia, jousikvartetin treenejä sekä tapaamisia säestäjän kanssa.

Noilta vuosilta muistan hartsin ihanan tuoksun, mutta myös loppua kohden laskeneen harjoittelumotivaation. Lukion ensimmäisellä luokalla rämmin perusopintojen viimeisen tutkinnon läpi ja suljin viulukotelon lähestulkoon lopullisesti.

Olen viimeksi laskenut jousen viulun kielille ehkä kymmenisen vuotta sitten.

On tavattoman surullista, kuinka paljon vuosien varrella haalittuja taitoja olen päästänyt katoamaan unohduksen pyörteisiin. Olen opiskellut espanjaa, saksaa, matematiikkaa ja yhden opintokokonaisuuden Aasiasta, mutta en pysty palauttamaan tunneilta juuri mitään käyttökelpoista mieleeni. Veikkaan, etten ole ainoa.

Vaikka olin viuluviikarina varsin laiska harjoittelija, olen viettänyt roka kädessä elämäni aikana satoja tunteja. Jos nyt yrittäisin tarttua ennen niin tuttuun soittimeen, eivät sormeni vilistäisi kovin nopeasti kielillä.

Tämä kieltämättä harmittaa, sillä pidettyäni vuosikymmenen ajan kunnioittavaa etäisyyttä kaikkiin jousisoittimiin, on innostukseni alkanut kipinöidä uudelleen. En haikaile etydejä tai asteikkoja, mutta olisi se mahtavaa soittaa orkesterissa tai vaikka kansanmusiikkiyhtyeessä.

Ainoa ongelma on se, että minulla ei ole pienintäkään ideaa mistä tällainen harrastuksen pariin uudelleen palaava soittoniekka voisi löytää itselleen sopivan ryhmän. En haluaisi vasta-alkajien keskelle, mutta toisaalta kovia tavoitteita taidoilleni ei voi asettaa.

Sopivien harrastusten löytäminen aikuisiällä on myös muiden kuin soittajien ongelma. Kansalaisopistosta löytyy toki kursseja joka makuun, mutta missä pääsisi pelaamaan jalkapalloa höntsäillen? Tai kuka huolisi peleihin lentopallonpelaajan, jonka innostusaste huitelee huomattavasti osumisprosenttia korkeammalla?

Useasti kirjoitetaan siitä kuinka lasten mukavaksi tarkoitetut harrastukset muuttuvat turhan tavoitteellisiksi viimeistään teini-iässä. Tämä heijastuu myös aikuisten harrastusmahdollisuuksiin.

Vapaa-ajanryhmien puuttuminen aiheuttaa aikuisille myös muunlaisia ongelmia. Uudelle paikkakunnalle muuttanut aikuinen ei löydä yhtä helposti ystäviä kuin samaan tilanteeseen joutunut lapsi tai nuori.

Harva alkaa hieroa tuttavuutta kassajonossa tai ryhmäliikuntatunnin takarivissä. Sen sijaan joukkuekaverin tai kuorotoverin kanssa juttu saattaa lähteä luistamaan, kun naama tulee tutuksi säännöllisissä treeneissä.

Aikuiselle harrastus on myös sopivaa vastapainoa arkielämän kiireille. Mieluinen harrastus parantaa jaksamista, antaa uusia näkökulmia elämään ja saattaa jopa kehittää työmaallakin hyödyllistä erikoisosaamista. Samalla vanhat, unohtuneet taidot saa jälleen hyötykäyttöön.

Ainahan sitä voisi toki perustaa oman harrasteryhmän, mutta olisihan se joskus kiva näin aikuisenakin astua valmiiseen harrastuspöytään.