Aamun torkut

Herätyskello soi joka aamu liian aikaisin. Väsyttää kun herää, väsyttää kun on töissä, väsyttää kun tulee kotiin. Illalla sitä vasta väsyttääkin.

Aikaisin nukkumaan menemisestä ei ole mitään hyötyä. Vaikka menisin iltayhdeksältä nukkumaan, olen silti aamulla väsynyt. Vitamiinit ynnä muut hivenaineet eivät myöskään auta asiaa.

Yritän syödä terveellisesti ja monipuolisesti ja hemoglobiinikin on tarpeeksi korkealla. Silti kuljen päiväni silmät ristissä vihreästä teestä heikosti irtoavaa kofeiinia epätoivoisesti litkien.

Sisäinen kelloni on täysin eri ajassa tämän yhteiskunnan suosiman päivärytmin kanssa. Haluaisin valvoa myöhään ja herätä myöhään. Voisin ihan hyvin tehdä töitä puolesta päivästä iltakahdeksaan.

Yliopistossa kahdeksalta alkavat aamuluennot ovat hyvin päämäärätietoisesti jääneet välistä lähestulkoon koko opiskeluaikani ajan.

”Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitää”, on mielestäni epäsopivin sanonta ikinä.

Myönnän täten näin julkisesti ja ihan reilusti olevani iltaihminen. Kuulin huhuja, että geeneillä voisi olla osuutta asiaan.

Jostain syystä iltaihmisyyttäni on ollut välillä hankala myöntää tässä työorientoituneessa ja aamunsarastuksesta asti alkavaa ahkeruutta suosivassa yhteiskunnassa, jossa kaikkien on pakko olla töissä kahdeksasta neljään ja näyttää samalla pirteiltä päivänpaisteilta.

Minä en vain jaksa.

Unirytmiä voisi yrittää muuttaa. Siis siten, että menisi nukkumaan aiemmin ja heräisi aiemmin. Tätä rataa pitäisi jatkaa myös viikonloppuisin ja lomilla, jotta rytmin vaihdosta olisi jotain hyötyä.

Kehon pitäisi ajan kuluessa tottua aikaisempaan unirytmiin ja heräämisestäkin pitäisi tulla helpompaa. Mutta kun ei siitä tule. Heräsin viime kesänä joka aamu puoli seitsemältä, enkä tottunut siihen missään vaiheessa. Tästä kesästä ei näytä tulevan yhtään helpompi.

Olisi sitä paitsi kamalaa, jos viikonloppunakin pitäisi mennä väkisin nukkumaan jo yhdeksältä. Silloinhan kunnon juhlat vasta alkavat.

Iltaisin on ihanaa katsella elokuvia ja tv-sarjoja yömyöhään tai lukea kirjaa niin pitkään, että sen ääreen nukahtaa.

Aamuihmisiä suosivan työrytmin takia minun pitäisi siis luopua kaikesta sosiaalisesta elämästä ja ilta-aktiviteettieni parissa rentoutumisesta myös viikonloppuisin ja lomalla, mikäli haluaisin yrittää olla päivisin pirteämpi.

Sehän ei muuten käy laatuun.

Meitä iltaihmisiä sorsitaan surutta, mutta mitä asialle sitten voisi tehdä? Voisiko päivätyöläisille tarjota jokaisen omaan elinrytmiin sopivia työaikoja?

Eikö olisi hienoa, jos työnantaja voisi sanoa: ”Jos sinusta tuntuu siltä, että tekisit mieluummin töitä lounaasta iltauutisiin kuin kahdeksasta neljään, niin siitä vain.” Elämänlaatu paranisi ja mieli virkistyisi.

Työnantajatkin haluavat pitää leivissään hyvinvoivia ja motivoituneita työntekijöitä. Ihmisten työhyvinvointiin kiinnitetään tänä päivänä paljon huomiota – ovathan ihmiset yrityksen tärkein voimavara.

Hyvinvointia vaaliessa tulisi ottaa huomioon myös yksilöiden sisäinen kello. Se kun ei kaikilla pärähdä soimaan puoli seitsemältä aamulla.