Maanomistajan oikeusturva
13.12.202101:00
Metsään kohdistuu varsin kirjavia vaatimuksia. Metsän pitäisi olla avoin virkistyskäyttöön, säilyttää maisema, sitoa hiiltä, turvata monimuotoisuus, tuottaa hyvälaatuista puuta sahoille ja samanaikaisesti lahopuuta kääville ja koppiaisille.
Suojeluvaateita vyörytetään metsänomistajille koko ajan lisää. Vaikka metsänomistajat ovat viime vuosikymmeninä tehneet jo monenlaisia monimuotoisuutta lisääviä toimia metsässä, heitä ei siitä kiitetä, vaan syyllistetään jopa lajikadosta.
Keskusteluissa unohdetaan lähes aina, että metsä on omistajansa työpaikka ja elinkeino. Kaikki metsänkäytön rajoitukset alentavat metsänomistajan tuloja ja varallisuutta ja lisäävät metsätalouden kustannuksia.
Usein rajoitukset paljastuvat vasta, kun metsänomistaja tarvitsee rahaa. Useimmat metsänomistajat eivät keiku verolistojen kärjessä vuorineuvosten seurassa, vaan pienikin tulonmenetys voi johtaa vaikeuksiin.
Hakkuiden viivästymisestä ja katselmuksista aiheutuu kustannuksia, ja myyntitulo voi pienentyä paljonkin rajoitusten vuoksi. Pahimmillaan kauppa peruuntuu kokonaan, kun ulkopuoliset hiippailijat (metsänomistajan näkemys!) ovat määritelleet alueen erityisen arvokkaaksi.
Kun omistaja sitten alkaa neuvotella kaupoista, ostajaehdokkaat arvioivat kohteen arvon ja tekevät siitä tarjouksensa. Jos metsä on vanhaa, lahopuuta paljon ja osa elävästäkin puustosta lahovikaista, neuvotaan usein harkitsemaan metsän suojelua.
Usein metsä päätyykin sitä kautta joko määräaikaiseen tai pysyvään suojeluun – mutta ei aina.
Kiusallisen usein asia etenee toista rataa. Metsänomistaja kuuleekin ostajaehdokkailta, että metsään on tehty suojeluvarauksia. Asiat pitäisi selvittää viranomaisten kanssa ennen kuin kauppoihin voidaan ryhtyä.
Se kyllä saa maanomistajan niskakarvat pystyyn, ja tässä vaiheessa suojelijat ovat jo menettäneet mahdollisuuden rauhalliseen kaupan hierontaan.
Euroopan unionin tuoreessa taksonomiapaperissa, jonka ensisijainen tavoite on ohjata rahoitusta ekologisesti kestäviin hankkeisiin, näyttävät maksumiehiksi jälleen joutuvan metsänomistajat.
Kenen muun omaisuuden arvo romutetaan viattoman näköisillä viranomaispäätöksillä? Korvauksia menetyksistä ei yleensä saa.
Pankkitileillä on takuuturva, mutta omaisuuden suoja ei taida koskeakaan metsää. Olisikohan oikeustieteilijöillä syytä pohtia tätäkin.
Eikö taakkaa voisi jakaa laajemmalle? Mitä jos perittäisiin palkansaajiltakin viidennes tulosta ympäristöhankkeiden rahoitukseen?
Ongelmana ovat kaiken maailman suunnitelmat, kaavoitukset ja inventoinnit, joista ei metsänomistajalle kerrota.
Tutkijat ja luontoharrastajat voivat liikkua metsissä jokamiehen oikeudella. Yksittäinen samoilija ei yleensä edes tiedä, kenen metsässä kulkee.
Tiedon keräämisessä ei sinänsä ole mitään pahaa. Ongelmat syntyvät vasta, kun tiedot kerätään yhteen rekistereihin ja karttoihin, joista metsänomistajilla ei ole aavistustakaan.
Äskettäin kuulin tapauksesta, jossa hakattiin vanha hyvin säilynyt aarnio. Omistaja oli nähnyt metsässään outoja nauhoituksia ja arvasi, että suojelijat olivat käyneet hänen metsässään. Muutama viikko siitä metsä oli nurin.
Samaan aikaan eräs sahuri näytti minulle, millaista puuta heillä juuri nyt sahataan: tiivissyistä eteläsuomalaista 150-vuotiasta mäntyä. Maanomistaja oli säikkynyt vanhojen metsien suojelupuheita ja päätti, että metsä hakataan ennen kuin sinne osuu joku riipiäinen.
Kuka uskaltaa enää antaa metsänsä järeytyä, kun uhkana on heti rauhoitus? Aavistushakkuut eivät ole kiusantekoa tai luontovihaa. Ne ovat maanomistajan keino turvata omaisuutensa käyttöarvo, toimenpide, johon pelko rauhoitusvaatimuksista ajaa.
Kirjoittaja on luontokirjailija Savitaipaleelta.
Kuka uskaltaa enää antaa metsänsä järeytyä, kun uhkana on heti rauhoitus?
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
