Suojelua ja talouskäyttöä ei saa asettaa vastakkain

Julkisuudessa on esitetty hämmästyttäviä mielipiteitä ja julkilausumia, joiden mukaan meidän pitäisi luopua suunnitelmista hyödyntää voimakkaasti kasvaneita metsävarojamme. Käytön rajoittamista on perusteltu ilmastonmuutoksella ja luonnonsuojelulla.

Ilmastoasioissa meidän valttimme on metsien kova kasvu. Kasvaessaan puusto sitoo voimakkaasti ilmakehän hiiltä, ja tämä tulos saadaan ilmaisella auringon energialla.

Metsiemme kasvu ja samalla hiilensidonta on 50 vuodessa kaksinkertaistunut. Tämä hämmästyttävä saavutus on perustunut pääasiassa metsien hoitoon ja järkeviin hakkuisiin.

Metsäntutkijain mukaan kestävä hakkuupoistuma olisi lähivuosina 80–85 miljoonaa kuutiota, mikä mahdollistaa suunnitellut metsäteollisuuden laajennukset. Metsämme kasvavat tällä hetkellä 105 miljoonaa kuutiota vuodessa. Suunniteltu poistuma ja hakkuut jäävät siis selvästi kasvun alapuolelle, mikä on oikein, koska pääosa metsistämme on nuoria, ja niissä on järkevää kasvattaa hehtaaripuustoa ja runkokokoa.

Totta kai hakkuumäärän lisääminen vähentää hetkellisesti hiilensidonnan kasvuvauhtia, mutta tämä asia ei totisesti ole tutkijajulkilausumien ja eduskuntapuheenvuorojen arvoinen. Oikean mittakaavan havaitsemiseksi pitää ajatella puunkäytön lisäyksen työllisyysvaikutuksia sekä arvonlisäyksiä kansantaloudelle.

Kaikki ilmastoaktivistitkin kannattavat puurakentamisen lisäämistä, koska puurakennuksessa hiili sitoutuu jopa sadoiksi vuosiksi. Puurakentamisen materiaaliksi tarvitaan sahatukkeja.

Puun kasvattaminen tukin kokoiseksi vie 50–60 vuotta, ja välillä tarvitaan harvennushakkuita. Niistä kertyy kuitupuuta selluteollisuudelle ja latvarankaa energian raaka-aineeksi. Ei-fossiilisen energian tuotantoahan pitäisi kannattaa jo ilmastosyistä.

Sellutehtaiden tuotteista pienenevä osa käytetään enää paperin tekoon, valtaosa menee kartongin lisäksi moniin, jopa täysin uusiin tuotteisiin.

Metsätaloutta on jatkuvasti syyllistetty uhanalaisten lajien vähenemisestä, mielestäni myös perusteettomasti. Melkoinen osa kasvilajien uhanalaistumisesta on johtunut elinkeinojen väistämättömistä muutoksista.

Maaseudulla ei ole enää avoimia metsälaitumia eikä kaskialueita, joilla monet ketokasvit kukoistivat. Palopuusta riippuvaisten hyönteisten vähenemistä on yritetty rajoittaa metsien kulottamisella, mutta tämä on osoittautunut vaihtelevien kulotussäiden takia liian hankalaksi ja kalliiksi.

Metsän uhanalaiset lajit eivät ole joka paikkaan tasaisesti jakautuneina. Niitä on yli­voimaisesti eniten pieni­alaisissa erikoiskohteissa, esimerkiksi lehdoissa, puro­korvissa ja kalkkipitoisilla alueilla. Tällaiset herkät luontokohteet on suojeltu metsälailla tai luonnon­suojelulailla.

Valtaosa varsinaisista talousmetsistäkin on sertifioitu, ja metsäammattilaisia on koulutettu kattavasti havaitsemaan ja varomaan arvokkaita luontokohteita.

Meillä on myös laaja luonnonsuojelualueiden verkosto. Luontotutkijat pitävät talousmetsiemme suurimpana puutteena lahopuun vähäisyyttä. Metsäinventointien mukaan lahopuuston määrä talousmetsissä on lisääntynyt. Uudistusaloille on jätetty jo parinkymmenen vuoden ajan metsäsertifioinninkin edellyttämiä säästöpuita. Tuulet sekä myrskyt pitävät huolta kaatuneen lahoavan maapuun riittävyydestä.

Talousmetsässä pitää tietysti tuottaa pääasiassa myyntipuuta, mutta viime aikoina on keksitty myös menetelmiä lisätä lahopuuta ilman mainittavia taloustappioita.

Suojelualojen määrää on tietysti mahdollista kasvattaa vaikka erilaisten suojelurahastojen avulla tai verovaroin, jos edustajamme niin päättävät.

Asiantuntijain mukaan pahin puute suojelualueissa on eteläisen Suomen rehevien lehtojen kohdalla – ne on aikojen saatossa pääosin raivattu pelloiksi. Voitaisiinhan tällaisia rehevän maan peltojakin hankkia suojelualueiksi ja odottaa niiden kehittymistä lehto­metsiksi. Luonnolla on aikaa ja malttia – ihmisellä sitä ei tunnu riittävän.

Metsän suojelun ja talouskäytön vastakkainasettelu on virhe. Oikea menettely on moni­käyttö, joka onkin Euroopassa yleisin tapa.

Keski-Euroopassa suojelu­alueillakin voidaan metsästää ja tehdä varovaisia kaupallisia hakkuita. Meillä on kuitenkin yksi myönteinen poikkeus yleiseurooppalaisesta käytännöstä. Se on jokamiehenoikeus, joka mahdollistaa kansalaisten vapaan liikkumisen toisen omistamassa metsässä ja oikeuttaa myös marjojen ja sienien keräämiseen. Keski-­Euroopassa nämä oikeudet on sidottu maanomistukseen.

Puuntuotantomme huima kehitys 1960-luvun alusta lähtien on perustunut siihen, että metsän­omistajilla ja koko yhteiskunnalla oli uskoa metsään ja puuhun. Tunnus kuului: Puulla parempiin päiviin.

Metsänomistajat sijoittivat valtavasti työtä ja varoja metsien viljelyyn, ojituksiin, taimikoiden hoitoon, metsien lannoituksiin sekä metsäteiden rakentamiseen. Myös valtio tuki pitkävaikutteisia hankkeita metsänparannusavustuksilla ja -lainoilla.

Olisi menneiden sukupolvien työn aliarvostamista, jos emme hyödyntäisi heidän työnsä ja sijoitustensa mahdollistamia lisääntyneitä hakkuumahdollisuuksia.