Lukijalta: Suomen huippu-urheilua vaivaa rakkaus byrokratiaan

Huipulle pääseminen edellyttää tuhansia ja tuhansia toistoja yksilötaitojen kehittymiseen. Ampumahiihtäjä Suvi Minkkinen nousi tänä talvena ampumahiihdon kansainväliselle huipulle. Kuva: Jussi Niukkala

Kymmenottelun olympiavoittaja ja Saga Vannisen EM- ja MM-kultaan valmentanut Erki Nool kertoi kattavan analyysin suomalaisen huippu-urheilun nykytilasta (Liikunta&Tiede 2/2025).

Kiteytettynä: Suomessa vikana on rakkaus byrokratiaa kohtaan. Huipulle päästäkseen hyppääjän on hypättävä, heittäjän heitettävä, juoksijan juostava, painijan painittava jne. Organisaatioiden muutokset ja tuolileikit eivät vie huippu-urheilua eteenpäin.

Suomalainen urheilu on jäänyt 1950-luvulle siinä, missä kaikki muut maat ovat panostaneet ammattivalmennukseen ja -harjoitteluun. Suomalaisia valmentavat edelleen isät ja äidit aina olympiatasolle saakka. Suurin puute on ammattivalmentajista, joita ei juuri jääkiekkoa ja jalkapalloa lukuun ottamatta ole.

Lapset on saatava liikkumaan. Koulujen liikuntatuntimäärä on palautettava siihen, mitä se oli 40 vuotta sitten. Välituntiliikunta on tekohengitystä. Nykytilassa ala- ja yläkoululainen pelaa tietokonepelejä illat pitkät. Vanhempien viedessä lapsensa kerran-pari viikossa autolla joukkueharjoituksiin, missä merkittävä osa on ”seisoskelua”, eivät kunto eivätkä taito paljonkaan kehity.

Vaaditaan tuhansia ja tuhansia toistoja yksilötaitojen kehittymiseen. Yksilölajeissa kaava on moninkertaisesti karumpi. Tulisi olla palo lähteä juoksemaan lenkki yksin räntäsateessa. Tulisi vetää leukaa vaikka eteisen ovenkarmilla tai pihan matonkopistelutelineellä, tehdä vatsa- ja selkälihasliikkeitä, toistokyykistyksiä, venytyksiä olohuoneessa.

Tulisi olla halu käyttää vaikka autonrenkaita puntteina painoharjoittelussa. Kaikilla vanhemmilla ei ole varaa hankkia hienoja painoja ja lämmitettyä punttisalia kotiin. Tulisi olla halu tehdä vaikkapa heitto- ja painoharjoituksia lämmittämättömässä autokatoksessa tai ladossa. Lista on loputon. Tämän kaiken vanhemmat voivat iskostaa lapsilleen – halutessaan.

Tässä me nyt olemme eli heikoin Pohjoismaa yksilöurheilussa, pois lukien Tanska talvilajeissa. Kenellä on vastuu? Vanhemmilla. Kaiken liikkumiseen kannustamisen tule lähteä kotoa, muualta se ei voi lähteä. Koulu, urheiluseurat ja vapaaehtoisjärjestöt voivat siinä toki oman osansa tehdä.

Pekka Ahonen

Kuopio