Vaaraton ihmekäärme

Kuva: Pixmac 

Kyyhyn on törmännyt moni, mutta harvempi lienee nähnyt rantakäärmeen. Jälkimmäisen tunnistaa keltaisista niskalaikuista. Joskus laikut puuttuvat ja rantakäärmeen voi sekoittaa mustaan kyyhyn. Rohkea voi tarkastella käärmeen silmäteriä: rantakäärmeellä ne ovat pyöreät, kyyllä pystysoikiot.

Häirittäessä rantakäärme saattaa sihistä, mutta vain harvoin se puree. Anaalirauhasistaan se ruiskauttaa tunkeilijan päälle pahanhajuista eritettä. Viimeisenä temppuna rantakäärme tekeytyy kuolleeksi: se makaa selällään suu auki ja roikottaa kieltään.

Rantakäärme viihtyy vedessä – sen latinankielinen nimi natrix merkitsee vesikäärmettä – ja se on etevä uimari. Tiukan paikan tullen se usein pakenee veteen ja voi viipyä sukelluksissa jopa puoli tuntia. Mereltä rantakäärme on tavattu 40 kilometrin päästä lähimmästä rannasta.

Rantakäärme on uhanalainen ja rauhoitettu, eikä sitä saa pyydystää. Toisin oli ennen, sillä vielä 1800-luvulla etenkin Itä-Suomessa niitä pidettiin elättikäärmeinä.

Käärmeet hyödyttävät ihmistä syömällä pihapiiristä pienjyrsijöitä ja muita vahinkoeläimiä, mistä syystä niitä pidettiin mielellään elätteinä. Avoimet lantatunkiot olivat rantakäärmeille oivallisia munimispaikkoja. Tunkiossa kosteus pysyi sopivana ja lannan hajoaminen lämmitti munia.

Toisin paikoin elättikäärmeisiin suhtauduttiin niin välittömästi, että ne jopa nukkuivat ihmisten kanssa uuninpankolla tai sängyssä. Muuan poika kiersi kerjuulla ja tuli hankasalmelaiseen taloon, mistä emäntä lupasi yöpaikan, jos poika ei pelkää ”meidän kissoja”. Poika katsoi penkin alle, ”ja siellä oli käärmeitä kiemuralla ja toisia mateli pitkin sängynalustaa”. Poika etsi yöpaikan muualta.

Juvalla käärmeitä kutsuttiin maitokupille huutamalla ”kuoso, kuoso”, Joutsenossa ”tittir litlit, tittir litlit!” Hartolassa kehotettiin ”matosia” syömään.

Elättikäärmeellä oli monia nimiä. Asuinpaikan mukaan sitä sanottiin läävä-, navetta-, koti-, kartano- ja tarhakäärmeiksi. Nimistä viimeinen viittaa karjan aitaukseen. Nykyisin tarhakäärmeiksi kutsutaan käärmeiden heimoa, johon kuuluu noin kaksi kolmannesta maailman yli 2 900 käärmelajista.

Paitsi lemmikkejä, rantakäärmeet olivat myös haltiaeläimiä, joilla uskottiin olevan yliluonnollisia kykyjä. Haltia-, uhri-, palvelus- ja lyyli- eli palvontakäärmettä kunnioitettiin ”kuten maanalaisia pikkuihmisiä ja niille pannaan eteen maitoa ja voita”. Tällä tavoin taattiin talon ja erityisesti lehmien menestyminen. Väinö Voionmaa kirjoitti 1894, että ”maitotilkan uhraaminen tarhakäärmeelle navetassa lienee yli koko Suomen hyvin tiedetty taikatapa”.

Elättikäärmeen tappaminen tiesi epäonnea taloon. Lauri Simonsuurin kirjassa Myytillisiä tarinoita on kertomus Sysmästä: Talossa oli haltiakäärme, jolle emäntä vei maitoa. Taloon tuli uusi renki, joka ei tiennyt käärmeen olevan haltiakäärme, vaan tappoi sen. Emäntä kauhistui ja sanoi rengille, että nyt sinä tapoit parhaan lehmän. ”Kun sitten mentiin katsomaan, olikin talon paras lehmä kuolleena.”

Käärmeitä tiedetään palvotun monissa Euroopan maissa. 1400-luvun Liettuassa elättikäärmeet olivat kotijumalia, joita palvottiin päivittäin. Käärmeen kuoltua sen rasvasta valettiin kynttilä, joka sytytettiin vaaran uhatessa. Keltatäpläistä rantakäärmettä, joka mielellään viipyy paahteisilla paikoilla, pidettiin auringon maanpäällisenä ilmenemismuotona.

Kristillisessä kulttuurissa käärmeet ovat olleet huonossa huudossa – houkuttelihan juuri käärme Aatamin ja koko ihmiskunnan syntiin. Niinpä ei hämmästytä, että muuan rovasti haastoi aikoinaan luumäkeläisen emännän oikeuteen, koska tällä oli maitohuoneessa näitä syntisiä eläimiä. Liettuassa voi kuitenkin nähdä vanhoissa kirkoissa ristejä, jotka on tehty tyylitellyistä rantakäärmeistä.

Vanhan karjanhoidon väistyttyä myös rantakäärme on vähentynyt. Se on joutunut palaamaan alkuperäiseen ympäristöönsä, rannoille. Samalla sen esiintymisalue on vetäytynyt etelämmäksi. Nykyisin sitä tavataan eteläisessä Suomessa rannikolla ja järvi-Suomessa Saimaan vesistön korkeudella asti.