Pitäisikö uskon olla yksityisasia?

Suomessa omaa vakaumusta ja uskoa on totuttu pitämään asiana, josta ei paljon huudella. Oma hengellinen elämä voi olla hyvinkin elävää ja itselle merkittävää, mutta siitä ei haluta tai osata kertoa juuri mitään. Siksi ilahdun, jos joku aivan vilpittömästi sanoo aiheesta jotain. Vaikkapa että rukous on auttanut häntä jaksamaan halki vaikeiden aikojen, tai että joku hengellinen laulu saa hänet kiitolliselle ja iloiselle mielelle.

Monet kokevat uskon tuputtamisen tai henkilökohtaisen utelun aiheesta epämiellyttävinä ilmiöinä ja ”uskovaisten” toimintana. Useat lienevät kuulleet lauseen, ehkä jopa omasta suustaan: ”Minä en ole mikään uskovainen…” Onko tämä se vaikenemisen syy? Uskovaiseksi leimautumisen pelossa pidetään suu mieluiten kiinni.

Usein kuulee myös sanottavan, että usko on jokaisen yksityisasia. Niin tietysti pohjimmiltaan onkin. Kuitenkaan usko ei ole pelkästään sitä, vaan sillä on vaikutusta ihmiseen hyvin kokonaisvaltaisesti.

Usko vaikuttaa ihmissuhteisiimme. Näemmekö toiset ihmiset kilpailijoina, joita kadehdimme ja jotka yritämme päihittää, tai välineinä, jotka pönkittävät omaa persoonaamme? Vai näemmekö heidät Jumalan antamina lähimmäisinä, joita saamme rakastaa ja auttaa?

Usko vaikuttaa työn merkitykseen. Pidämmekö työtä välttämättömänä, pahana raatamisena tai arvostammeko eniten töitä, joissa voi ansaita eniten? Vai pidämmekö jokaista työtä yhtä arvokkaana mahdollisuutena palvella lähimmäisiä, ympäristöä ja kaiken luonutta Jumalaa?

Usko vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme rahaan. Onko rahalla meille itseisarvo, jonka hankkimisessa ja kartuttamisessa ajatuksemme askaroivat alituisesti? Vai onko raha meille vain väline; tosin toimeentulolle välttämätön, mutta kuitenkin vain väline elämän ylläpitämiseksi ja edistämiseksi sekä hyvän tekemiseksi Jumalan tahdon mukaan?

Kun tarkemmin ajattelen, usko on erittäin yhteiskunnallinen asia.

Näemmekö toiset ihmiset kilpailijoina, joita kadehdimme ja jotka yritämme päihittää?