Tiedon synty

Keskustelu opetuksen, koululaitoksen ja yliopistolaitoksen asemasta on kiihtynyt. Tähän on syynä valtion ylivelkaantuminen ja siitä seurannut yritys säästää menoja.

Opetusta ja tutkimusta koskevien menojen vähentämisyritys on saanut harvinaisen yksimielisen tuomion kaikilta riippumatta siitä, mihin kohtaan poliittista tai sosioekomista kenttää kriitikko kuuluu.

Selvää on – ja sitä ei voi kyllin korostaa – että Suomen kaltaisen maan menestys on perustunut ja perustuu hyvään koulutus- ja tutkimusjärjestelmään. Ilman sitä Suomea ei yksinkertaisesti olisi olemassa. Samalla on muistettava, että Suomi on ainutlaatuinen menestystarina maailmassa.

Missään ei ole näin heikoilla taloudellisilla resursseilla varustettu mitättömän pieni kansa kyennyt samaan. Tästä voimme kaikki olla aiheesta ylpeitä.

Mutta menneisyyden menestys ei ole tae tulevasta. Miten varmistamme menestyksemme myös tulevaisuudessa?

Yleinen näkemys on, ettei ainakaan koulutuksesta ja tutkimuksesta säästämällä. Hallitus on väärässä säästöpäätöksissään, sanotaan, mutta onko asia näin?

Lasten ja nuorten ryhmäkoossa säästäminen lienee huono ja kallis ratkaisu. Akateemisesta puolesta hallituksen viesti on ollut, että vastaisuudessa valtiolla ei ole mahdollisuuksia rahoittaa tutkimusta siinä määrin kuin nykyään.

Oma vastaukseni tutkimukseen poikkeaa valtavirrasta: viedään tutkimus sinne missä tieto syntyy.

Usein kuulee sanottavan, että Suomessa on liikaa yliopistoja ja korkeakouluja tai että ne ovat liian pieniä. Pieniin yliopistoihin ei synny kampuksia, joissa ihmiset törmäävät ja luovat uutta tietoa.

Kysymys ei kuitenkaan ole yliopistojen määrästä tai koosta, vaan opetuksen ja tutkimuksen laadusta.

Tieto ei synny kampuksella. Se syntyy siellä missä on tutkimuskohde. Esimerkiksi metsää koskeva tieto syntyy metsässä ja peltoa koskeva tieto syntyy pellolla. Laboratorioissa syntyy laboratoriotietoa. Se on monesti hyödyllistä ja välttämätöntä, mutta se ei korvaa luonnosta etsittävää ja tutkittavaa tietoa.

Historiatieto syntyy arkistoissa ja arkeologinen kaivauksilla, siellä mistä on löydetty jotain kaivettavaa. Useimmilla tutkimusaloilla asia on näin.

Vaikka olen koulutukseltani historioitsija – tai juuri siksi – olen huomannut, että agronominen tieto on paljolti syntynyt laboratorioissa.

Tämä johtuu siitä, että maataloustutkimuksen vallitseva paradigma on ollut keinolannoitteiden ja kemian paradigmaa.

Maan fysikaalisiin oloihin on myös kiinnitetty huomiota, mutta biologia on jäänyt lapsipuolen asemaan. Kemiaa on voitu tutkia laboratorioissa ja niin on tehtykin, mutta silloin on jäänyt maan biologinen osuus liian vähälle ja meille on syntynyt laboratorion välittämä kuva kasvutapahtumasta, mikä on eri kuin maaperän todellisuus.

Näin esimerkiksi sienirihmastojen osuus maaperän ekosysteemien rakentumisessa on ymmärretty vasta aivan viime aikoina. Samoin näiden rihmastojen osuus maaperän kykyyn sitoa hiiltä.

Tämä asia on tullut mieleeni kun olen etsinyt tietoa parhaista menetelmistä sitoa hiiltä takaisin maaperään, josta sitä on karannut pilvin pimein viimeisten vuosikymmenien aikana. Tätä tietoa ei ole saatavissa kuin maaperästä itsestään.

Tämä pätee myös viimeaikaiseen keskusteluun metsien kyvystä sitoa hiiltä. Trooppisilla ja subtrooppisilla alueilla, joilla asiaa on tutkittu, pätee nyrkkisääntö, että kolmannes hiilestä sitoutuu maan päälle ja kaksi kolmannesta maan alle.

En tiedä päteekö tämä sääntö myös boreaalisella vyöhykkeellä tai tietääkö kukaan muukaan.

Jos ei tiedä, niin asiaa pitäisi mitä pikimmin ruveta tutkimaan, sillä asialla on valtava merkitys. Sikäli kun olen huomannut, keskustelu hiilen sitomisesta käydään kokonaan maanpäällisestä osasta.

Samantien pitäisi vertailla jatkuvan kasvatuksen ja päätehakkuumenetelmän kykyä sitoa hiiltä maaperään.