Homesairaus vei kodin ja toi hullun leiman

Näreahon perhe elää nyt evakossa, koska kotitalon kosteusvaurio sairastutti perheen Eeva-äidin ja Tiiu-tyttären ja laukaisi kemikaaliyliherkkyyden. Kun perheen Olli-isä tulee töistä, hän menee heti suihkuun, jottei tuo kotiin allergisoivia hiukkasia.. Kuva: Jani Kautto

Lähes kaksi vuotta sitten parikkalalainen Näreahon perhe aloitti evakkomatkan, jolta tuskin on paluuta kotiin. Evakon syynä on kotitalosta paljastunut kosteusvaurio sekä perheen äidin, Eevan, ja 6-vuotiaan Tiiu-tyttären allergisoituminen.

Äiti ja tytär ovat kuin homekoiria: jos joku on hetkenkin oleillut homeisessa rakennuksessa, heidän nenänsä haistaa sen. Silmät kuivuvat, nielu puutuu ja henkeä ahdistaa. Lisäksi molemmat kärsivät monikemikaaliherkkyydestä, joka puhkeaa noin puolelle homesairaista.

Sen vuoksi kotitaloa ei luultavasti saa enää remontilla heille sopivaksi. Ei voi tietää, aiheuttaako oireita muovimatto vai seinäpinnat, lastulevykaapit vai jokin muu.

”Meillä on talossa jo nyt niin paljon rahaa kiinni, ja uuden parikymmenen tonnin remontin jälkeenkin se voisi olla meille käyttökelvoton. Homepesulla talon saisi kuntoon, mutta Eevan ja Tiiun kemikaaliallergian takia siitä ei ole meille hyötyä”, perheen isä Olli Näreaho toteaa.

Yleensä homesairauden puhkeamisen taustalla on useassa paikassa altistuminen: kenties jo lapsuuden koulu on ollut vaurioitunut, ja sisäilmaongelmainen työpaikka on vain viimeinen naula arkkuun. Niin myös Näreahoilla.

Perhettä koetellut tapahtumaketju alkoi, kun Tiiu meni vuonna 2012 päiväkotiin ja Eeva aloitti uudessa työpaikassa. Siitä alkoi molemmilla vuoden kestävä sairastelu, joka loppui vasta, kun Tiiu vaihtoi päiväkotia ja Eeva pääsi väistötiloihin. Sitä ennen Eeva oli altistunut homeelle jo opiskeluaikana.

Perheen kotitalo oli melkeinpä ainut paikka, jossa oireita ei tullut, kunnes maaliskuussa 2015 kellarikerroksesta löytyi kosteutta.

Taloa alettiin remontoida, mutta äidin ja tyttären oireet vain pahenivat, joten perhe alkoi etsiä väliaikaista asuntoa. Se ei ollut helppoa, sillä puhtaat asunnot olivat kiven alla. Vuoden päivät viisihenkinen perhe kärvisteli 42-neliöisessä yksiössä, kunnes viime syksynä löytyi vihdoin rivitalokolmio, jossa oli helppo hengittää ja elämä alkoi normalisoitua.

Kun Eevan oireet olivat pahimmillaan, hän ei voinut käydä edes kaupassa.

”Hajut saivat jalat veteliksi ja puheen puuroutumaan. Jos tuli tuttuja vastaan, en meinannut saada sanaa suustani. Minun luultiin varmasti olevan humalassa.”

Läheinen ystävä tunnusti hiljattain, että kyllä hän alkuun ajatteli Eevan tulleen hulluksi. Niin älyttömältä oireilu kuulosti. Kylällä huhutaan yhä, että ongelma on vain Eevan korvien välissä, ja lääkäritkin ovat epäilleet paniikkihäiriötä. Se on tyypillistä homesairaille.

Oikean diagnoosin saaminen riippuu siitä, uskooko lääkäri potilasta, sanoo professori Ville Valtonen, joka on tehnyt 40-vuotisen uran infektiolääkärinä.

Koska homesairauden todentavaa testiä ei ole, lääkäri on täysin potilaan kuvailemien oireiden varassa.

”Kela ja vakuutusyhtiöt inhoavat homesairausdiagnoosia. Korvausten ja sairausloman saaminen on käytännössä homesairaille mahdotonta”, Valtonen toteaa.

Näreahot ovat saaneet ainoan taloudellisen tuen seurakunnalta: 1600 euroa korvamerkittyä rahaa huonekaluihin.

”Menetimme kaiken, kuten tulipalon kohdanneet perheetkin, mutta me vain emme saa mitään korvauksia”, Eeva sanoo.

”Monesti on käynyt mielessä, että tulipalo olisi ollut lottovoitto.”

Lue helmikuun Kantrista koko Näreahon perheen tarina.