Winstonin maukas seurue
Kolumni
Kristiina hurmerinta
Ystäväni oli tilannut keväänkorvalla neljä kalkkunaa kasvatettavaksi joulupöytään. Mitään kokemusta meillä kenelläkään ei ollut asiasta, mutta muhevat paistit houkuttelivat kokeilemaan.
oulukalkkunan kenraaliharjoitus osui sopivasti Kiitospäivän tuntumaan. Jouhtniemen tupa kuhisi innostusta. Lapsikatras juoksutti kippoja ja kulhoja. Pilkottiin ja leikattiin.
”Mää voin saksitella ne luumut”, sanoi Nuutti.
Täytteiden ohjeita oli haravoitu pitkin syksyä juuri tätä h-hetkeä varten. Voiton vei marokkolaisesti orientoitunut couscous-täyte.
”Aurinkokuivattuja tomaatteja ja saksanpähkinöitä”, luki emäntä reseptistä.
”Nam”, maistoi Emilia ja arvioi täytteen olevan ihan okei.
Viisitoistakiloinen kalkkuna on haasteellinen valmistaa. Pirauttelin vielä paistopäivän aamuna varmuuden vuoksi muutamalle keittiötutulleni, mutta apua tuli nihkeästi. Harva oli kuullut muusta kuin muutaman kilon painoisesta kalkkunasta.
”Mistä te semmosen ootte saanu?” ihmetteli eräskin keittiömestari.
Soittolistalle paistomusiikiksi ehdotin varovasti Pähkinänsärkijää.
”Winston seurueineen saapuu linja-autoasemalle torstaina kello 10.00”, luki tekstarissa, jonka sain kesäkuun alussa.
Winston, Fedja-setä, Tööki ja se kenraalikalkkuna, jonka nimeä kukaan ei tunnu muistavan, näyttivät häkellyttävän suloisilta pahvilaatikossa.
Päivä päivältä ja viikko viikolta ne tulivat yhä pöyhkeämmiksi ja muhkeammiksi.
Marraskuun viimeinen viikko pisti Winstonin seurueineen sitten lahtipenkkiin.
”Viijelläkymmenellä sentillä per kalkkuna en ennää niitä teurasta”, oli Eemeli tekstiviestittänyt äidilleen urakan päätyttyä.
Taksa noustettiin tuleviksi jouluiksi kymppiin.
”On siinä se hyvä puoli, ettei ne kuiteskaan kuollu näläkää”, tuumasi Nuutti, kun Eemeli suolisti ensimmäisen kalkkunan, olihan sen vatsa täynnä viljaa.
Kolmentoista tunnin jälkeen kalkkuna vedettiin uunista. Se oli herkullisen ruskea. Mehevän siitä teki pitkin yötä suoritettu valelu.
”Mitään sinfonioita”, tuumasi Tarzan ja heilahti liaanillaan tuvan poikki niin, että laipio tömisi. ”Me halutaan hevimetallia.”
Isäntä lisäsi metrisiä halkoja uuniin. Kynttilät lepattivat pöydällä. Viisi koiraa pötkötti uunin kupeessa.
”Vilkku varo, ettet sää mee siihen pöytään”, hätääntyi Nuutti isoveljen liian rohkeiksi käyneistä köysitempuista.
Olihan hän itse levittänyt pitkän liinan tuvan pöydälle ja asetellut lautasliinat ja kynttilät kohdalleen. Pöydän tykötarpeetkin hän oli valinnut isän kanssa aamuisella kauppareissulla.
”Mahtuuko se sinne uuniin?” uteli Eemeli, kun mittailimme suuluukkua.
Tiukkaa teki, mutta sinne se vaan sujahti.
”Täähän on parempaa kun kinkku”, iloitsi Aapeli.
”Ihan hyvää”, totesi Eemeli viileämmin.
Pikku Nuutti oli hakenut lemmikkikaninsakkin katsomaan ihmettä.
”Hei, ei kania keittiöön”, huudahdin.
”Se vaan halus nähä.”
Lepyin ja kysyin pörröturkin nimeä.
”Se on Pystykorva”, totesi pikku mies kalkkunaa poskessa ja pusutteli kaniiniaan.
Peruna-ja bataattisosetta, italialaisittain poltettuja paprikoita ja suuri kulho täytettä maistui tekijäporukalle kalkkunan kenraaliharjoituksissa.
”Hirmu hyvvää”, sanoi isäntäkin myhäillen.
Enää yksi yö jouluun. Kuusi on jo sisällä. Winston sulaa kylmiössä. Koiranikin on asettunut vahtiin uunin eteen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
