Terve kilpailu tarvitsee rajat

Olen kulkenut yli 30 vuotta työmatkat linja-autolla.

Aluksi väliä liikennöi useita yhtiötä ja kaikilla oli samat hinnat. Nykyisin Pohjolan Liikenteellä on 70 prosenttia vuoroista.

Sillä ja parilla vielä sinnittelevällä yhtiöllä on kaikilla omat hintansa. Kustannusten kannalta kannattaa ostaa jonkin yhden yhtiön kausilippu. Jos ei halua odotella bussia tuntikausia, tuo ainoa mahdollinen yhtiö on Pohjolan Liikenne.

Ihmisluonto on laiska: jos ei ole pakko tehdä jotain, sitä ei tehdä. Niinpä autojen kunto on mitä on.

Matkustajana vielä kestäisi, että lukuvalo on poissa ja sen reiästä puhaltaa kylmää ilmaa päähän tai että selkänojaan ei voi nojata, koska se kaatuu pienestä kosketuksesta.

Mutta että liikennöijä ei onnistu enää perustehtävässään, vaan bussit hajoavat kesken matkan, on hälyttävää. Vuoden aikana matkan pysäyttäneitä hajoamisia on osunut kohdalleni neljä ja ajamattomia vuoroja on ollut kaksi. Tämän päälle tekniset viat ovat aiheuttaneet myöhästymisiä.

Näin syntyy kulttuuri, jossa valituksiin voi vastata vakiofraasilla ilman tarkoitusta muuttaa toimintaa. Asiallisiin korvauspyyntöihin ei tarvitse edes vastata.

Kilpailu voi sairastua monesta syystä: esimerkiksi jos asiakaskunta on alueellisesti pieni.

Näin on käynyt harvaan asutulla alueella, jossa data- ja sähköverkkojen rakentaminen tai terveyspalvelujen tarjoaminen ei ole yhtiöille taloudellisesti houkuttelevaa. Myös taksipalvelujen saaminen kaikkina aikoina on nykylain puitteissa osoittautunut vaikeaksi.

Posti sentään epäonnistuu jakelussaan tasapuolisesti niin maalla kuin kaupungissakin.

Kilpailu voi vääristyä alalla kuin alalla, jos yhteistyö toimijoiden välillä on liian tiivistä. Esimerkin tästä olemme saaneet muun muassa asfaltinlevittäjiltä ja puunostajilta.

Vaikka kunnilla on lakisääteiset velvoitteet palvelujen tuottajina, ne onnistuvat siinä vaihtelevasti. Kirjavuutta ei poista, että osa tuottaa palvelut itse, osa kilpailuttaa niitä ulkopuolisilla yhtiöillä.

Jotkut kunnat taas yhtiöittävät toimintojaan ja nämä kuntien yhtiöt alkavat vallata markkinoita omien rajojensa ulkopuolella. Terveen kilpailun, julkisuusperiaatteen ja demokratiankin toteutuminen hämärtyy.

Uusi uhka julkisuusperiaatteelle julkishallinnossa on tekoäly. Jo nyt esimerkiksi liikennehankkeissa päätöksiä tehdään liikesalaisuuksina pimentoon jäävien algoritmien perusteella.

Toisaalta kovakaan kilpailu jollakin toimialalla ei takaa, että se hyödyttää koko yhteiskuntaa. Kokonaisuus voi yhtä hyvin kärsiä siitä.

Tarvitsemme siis lakeja, jotka suitsivat sekä kilpailun puutetta että osan väestöstä syrjäyttävää kilpailua.

Toki meillä niitä onkin: esimerkiksi kilpailulaki. Sen ensimmäisen luvun neljännessä pykälässä päivittäistavarakaupan vähittäismyynnin osuus rajoitetaan 30 prosenttiin.

Lakia vain tulkitaan väljästi: S-ryhmän osuus vuonna 2017 oli 46 prosenttia, K-ryhmän 36. Kaupan keskittyminen on maan tapa. Voittoja tavoiteltaessa siinä sivussa romutetaan maataloustuotanto ja ruuan huoltovarmuus.

Jos S-ryhmän ylitys siirretään tieliikenteeseen, niin satasen rajoitusalueella voi ajaa seuraamuksitta 153 kilometrin tuntivauhtia.