Ystäväni Pete

Kolumni

Heidi Jaatinen

Ystäväni Pete opettaa minulle kuinka kohdata kuolema. Olemme tutustuneet Peten kanssa teatterin kautta, olen kerta toisensa jälkeen valinnut hänet rooliin, johon tarvitaan rohkeutta, viimeisimpänä Kullervo.

Tammikuussa saamme tietää, ettei Pete pääse esittämään Venetsian kauppiaan Shylockia, vaan jää keuhkokuumeen vuoksi pois. Tietoja putoaa vähitellen. Saamme kuulla, että Petellä on Tauti, hoidot alkavat. Pete jää kaukaiseen kaupunkiin rakkaansa viereen. Me näyttelemme.

Maaliskuussa tulee viesti. Tauti on ottamassa voiton, Pete myöntää tappionsa. Toiveikkuuttakin on, lisäajasta.

Päätämme lähteä katsomaan Peteä. Iloisesti hän kuittaa teatteriryhmän toiselle ohjaajalle: soitellaan, jos ollaan hengissä. Lähdön aattona, kiirastorstaina, Pete soittaa ja kyselee kuulumisia. Kerromme käyneemme hiihtämässä. Kun sanon että mieheni on katkaissut sauvansa, Pete nauraa ja vakuuttaa sen kuuluvan asiaan douppauksen paljastumisen pelossa.

Pete kyselee tulijoiden ruokavalioista. Kuoleva, jonka sairasvuoteen äärelle olemme menossa, aikoo keittää meille sopan!

Pete on tasapainossa itsensä ja elämänsä kanssa. Kaikille tunteille on tilaa ja ne ovat sallittuja. Myös hurtti huumori. Harvoin on kuolemalle naurettu niin paljon kuin sinä lankalauantaina.

Sanon Petelle, että hänellä on ennakkoluuloton näkökulma kuolemaan. Pete sanoo, ettei se ole ihmekään, sillä hän on kokemattomuuttaan asialla ensimmäistä kertaa. Avoimin mielin kohti!

Pete kertoo, millaista sairastaminen on. Hän kertoo kivusta, nöyrtymisestä, hetkittäisestä kehon vieraudesta. Hän kertoo, että kaikki kliseet kuoleman läheisyydestä ovat totta, on elettävä päivä kerrallaan, nautittava hyvistä hetkistä, arjen pienistä iloista. Nautittava maton pehmeästä nukasta avointa jalkapohjaa vasten.

Pete haaveilee näkevänsä, kun puihin puhkeavat lehdet. Venepaikka jää nyt varaamatta, mutta jos kesä tulee, on päästävä mökille, veden äärelle.

Pete jakaa meille taiteellista perintöään. Puhumme hyvistä kirjoista, puhumme näytelmistä, jotka ansaitsevat tulla näytellyiksi. Kitaroita viritellään, katsotaan YouTubesta pätkä, jossa Pete esiintyy nuorena. Selataan vinyylejä, puhutaan yhteiskunnan rappion merkeistä, ympäristöongelmista ja veroparatiiseista.

Pete pääsee vauhtiin ja alkaa paasata, nauraa sitten: paasaaminen on parempaa kuin mariseminen! Puoliso hymyilee, nyökkää. Mietimme uutta näytelmää. Pete on kiinnostunut tulemaan mukaan. Hän nauhoittaisi osuutensa.

Kun lähdemme elämäniloisen pariskunnan luota, jätämme nauhurin jälkeemme. Ivan Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirja päättyy sanoihin: ”Minä kuolen, eläkää te!”