Aika kummallinen ilmiö – se venyy, kiitää ja pysähtyy

Mielipide|Hyvinvointi

2.1.202306:00

Kolumni

Mia Palokallio

Kun täytin kolmekymmentä, äiti soitti minulle onnitellakseen. ”Muistan hyvin, kun minä täytin kolmekymmentä. Sitten tulikin tosi nopeasti tämä 62”, hän totesi.

Minua hieman huvitti, mutta ärsyttikin. Äiti liioittelee, ajattelin. Eihän se nyt niin nopeasti mene. Vastahan minä olin aikuisuuteni alussa, kahden pienen pojan äiti. Mietin mihin ryhtyisin elämässäni.

Nyt ymmärrän hyvin mitä äiti tarkoitti. Kuusikymmentäkaksi on huomattavasti lähempänä kuin kolmekymmentä. Ihan nurkan takana. Silti tuntuu, ettei niistä kolmikymppisistä niin kauaa ole.

Aika on aika kummallista. Periaatteessa se on hyvin täsmällistä. Se on suure, jonka suuruutta voidaan mitata samaan tapaan kuin vaikkapa pituutta tai matkaa.

Mutta silti se ei ole yksiselitteisesti etenevää. Se venyy ja vanuu ja pysähtyy hetkittäin. Sitten se taas laukkaa, kiitää, vierähtää.

Ihmisen elämässä se on suhteellinen käsite.

Korona-aika korosti ainakin minun mielessäni ajan kummallista olemusta. Kun parin vuoden ajalta kalenterista pyyhkäistiin valtava määrä tapahtumia, tapaamisia ja vuoden kiertoon kuuluneita juhlia, aika kuroutui kummallisella tavalla. Aikaa olikin vaikea hahmottaa.

Samaan aikaan moni asia muuttui lyhyessä ajassa niin, että moni pandemiaa edeltänyt tapahtuma tuntui äärettömän kaukaiselta, vaikka vuosia oli kulunut ehkä kaksi tai kolme.

Sitten on tapahtumia, jotka jysähtävät aikakirjoihin. Päivämääriä, jotka piirtyvät mielenpohjaan. Viime vuonna se oli 24.2.2022. Siitä alkanut järkyttävä tapahtumien vyöry peitti alleen ja mustasi koko vuoden ja synkensi tulevaisuuden näkymät.

Vuoden vaihtuessa on tapana pysähtyä miettimään aikaa. Kulunutta on helpompi tutkailla, tulevaa aikaa voi vain arvailla, haaveilla ja toivoa. Tälle vuodelle toivon valoa ja rauhaa.

Henkilökohtaisesti aika on tässä.

Ei tässä ole mitään hätää, meillä on kaikki maailman aika, sanotaan joskus, kun halutaan rauhoittaa tilanne. Muttei kellään ole kaikkea maailman aikaa. On vain nyt. Ehkä sitä tuolla lohduttelulla tarkoitetaankin: ollaan tässä.

Sanotaan, että mitä enemmän ikää sitä enemmän aika tuntuu kiihtyvän. Siltä se itsestänikin tuntuu.

Tänä vuonna 90 vuotta täyttävällä äidilläni on tietenkin ajankulusta vielä enemmän kokemusta. Kuuntelin joulun aikaan, kun hän tiedusteli lapsenlapsensa työprojektin etenemistä, miten paljon siihen menee vielä aikaa.

"Vaikka mitähän minä ajan kulusta enää tiedän", hän sitten vähätteli. "Minulla se on nyt sellaista, että kun maanantaina käännän päätäni, on jo perjantai."

Tänä vuonna minä voin onnitella esikoistani, kun hän täyttää kolmekymmentä. Aion sanoa: Muistan hyvin, kun minä täytin kolmekymmentä. Sitten tulikin tosi nopeasti tämä 57.

Tai ehkä en sano, hän on jo kuullut tämän jutun tarpeeksi monta kertaa. Ehkä vain onnittelen ja yritän pysähtyä hetkeen. Aikaa en voi pysäyttää.

Kirjoittaja on Kantri-liitteen tuottaja.