Naapureista

Näkyykö ikkunasta vain yksi talo? Asuuko siellä niitä ärsyttäviä tyyppejä, joita ei tee mieli edes tervehtiä? Vai mukavia naapureita, joiden kanssa voi aina vaihtaa muutaman sanan ja joiden apuun voi pulmatilanteissa luottaa? Vastauksella saattaa olla suuri merkitys omalle hyvinvoinnille ja sille, miten kotonaan viihtyy ja elämässään jaksaa.

Naapureitani en voi valita. Voin kuitenkin vaikuttaa siihen, miten suhtaudun heihin. Kaikkien kanssa en voi olla sydänystävä, mutta toimeen voin tulla useimpien kanssa. Jos kaikki heissä ei miellytä itseäni, yritän muistaa, että en tiedä heistä oikeastaan paljoakaan, en heidän vaikeuksistaan enkä varjoistaan.

Toisiin ihmisiin suhtautumisessa minulla on esikuva, äiti. Esikuvani tasolle en yllä. Silti esikuva on tärkeä olemassa jonkinlaisena elämän tienviittana.

Äiti teki elämäntyönsä maatalon emäntänä: työmiesten ja vieraiden ruokkijana, monien pitojen laittajana, appivanhempien ja miehen omais­hoitajana. Hän oli tasapuolisen ystävällinen kaikille. Hän kyseli kuulumiset ja löysi hämmästyttävän kekseliäästi aiheita toisten kehumiseen ja roh­kaisemiseen. Tässä kitsaan kiittämisen ja kielteisen palautteen mallimaassa näin monien äidin juttukaverien kasvojen kirkastuvan. He lähtivät eteenpäin jotenkin paremmalla tuulella – nykyistä muotisanaa lainatakseni kai voimaantuneina.

Äiti ei jatkanut juoruja eikä ikäviä puheita. Jos jostakusta kuului jotakin surullista, saattoi hän sanoa: ”Se on sekkii jonnii äetin poeka.” Tuokin ihminen siis on jonkin äidin poika. Joku oli häntä rakastanut ja toivo­nut hänelle kaikkea hyvää. Jos hänellä meni nyt huonosti, ei äidilläni ollut halua ilkkumiseen ja päivittelyyn. Saattoi hän huokaista tuon ihmisen puolesta ja laittaa työn karheuttamat kätensä ristiin.

Ja niin metsä vastasi kuin sinne huusi. Vanhana ja sairaana äiti on saanut monilta osakseen kaunista kiitollisuutta. Äiti ei muista enää paljoakaan, mutta monet haluavat muistaa häntä, rohkaisevaa lähimmäistä. Ja hyvää naapuria.