Miksi katuraivoaja pillastuu kahta kauheammin, kun hänelle puhutaan?
On ihme, jos joku haluaa ajaa pääkaupunkiseudulla lumiauroja, hiekoittaa tai puhdistaa katuja, kun kulkijoiden kärsivällisyys pettää pienestäkin odottelusta.
Taajaan asutuissa kaupungeissa tarvitaan paljon katujen kunnossapitäjiä. Kuva: Jarkko SirkiäKävin muutama viikko sitten autoilemassa Vantaalla.
Yleensä vältän pääkaupunkiseudun lähestymistä etenkin autolla. Tällä kertaa mukaan oli kuitenkin otettava sen verran tavaraa, että ratin taakse piti istua ja suunnata nokka kohti etelää. Ja tietenkin siinä kävi niin, että jouduin ensimmäistä kertaa elämässäni todella ikävään kanssakäymiseen paikallisen alkuasukkaan kanssa.
Olen joutunut aiemmin muutaman kerran lievään kolaritilanteeseen, ja harmista huolimatta pulmat on aina saatu asiallisesti selvitettyä. Tällä kertaa kyseessä ei ollut edes kolari vaan pikemminkin kömmähdys. En hoksannut tyhjällä kadulla antaa riittävän ajoissa tilaa ainoalle vastaantulijalle, kun omalla kaistallani oli pysäköityjä autoja.
Pöyristyttäväksi koettu toimintani laukaisi kanssa-autoilijassa liudan merkinantoja. Tilanne kärjistyi siihen, kun avasin ikkunan ja kysyin, mikä mahtaa olla miehellä hätänä.
Se ei auttanut lainkaan, päinvastoin. Se sai aikaan solvausten ja kirosanojen tulvan.
No, ei haukku haavaa tee eikä haukkuja olisi mahtunut kuskinovestaan ulos haavaa tekemään – kiitos etevän ajotapani – mutta hämmentyneenä jäin miettimään, kuka haluaa noilla seuduilla ajaa lumiauroja, hiekoittaa tai puhdistaa katuja, jos kulkijoiden kärsivällisyys ja sietokyky ovat tuollaisella tasolla.
Oja lähestyi uhkaavasti enkä enää muistanut, millä auton saisi pysähtymään.
Uusi vantaalainen ystäväni oli muutenkin väärässä kommenteissaan. Toki olen vanha ämmä, se piti paikkansa, mutta ikäisekseni olen ajanut autoa todella kauan.
Isäni oli sen koulukunnan edustaja, että ihmisen on opittava tekemään kaikki asiat itse, olipa kyse jäniksen nylkemisestä tai hirvikiväärillä ampumisesta. Niinpä autoilijan urani alkoi noin 7-vuotiaana heinäpellolla.
Tehtäväni oli ajaa eteenpäin ja hidastaa seipäiden kohdalla. Sekin tosin meni lupaavan alun jälkeen pieleen. Oja lähestyi uhkaavasti enkä enää muistanut, millä auton saisi pysähtymään. Lähimailla oli vielä heinillä varustettu heinäseiväs, joten ohjasin Land Cruiserin päin sitä ja siihenhän se auto sammui.
Kiitoksia ei tullut neuvokkaasta ratkaisusta.
Mieluummin olisin jättänyt lapsiautoilun sikseen, kuten myös veneilyn 50-hevosvoimaisella perämoottorilla ynnä verkkojen soutamisen tuivertavassa tuulessa Saimaan selillä, mutta sellaista vaihtoehtoa ei isälläni ollut tarjolla.
Jatkoin siis autoilua heinätöiden jälkeen sora- ja metsäteillä. Vahingosta viisastuneena isäni istui vastedes pelkääjän paikalla.
Myöhemmin huomasin, ettei soratiellä ajaminen kumpuilevissa maastoissa ole niin helppoa muillekaan. Soitin ensimmäisen hätäpuheluni, kun vasta ajokortin saanut nuori nainen oli törmännyt vauhdilla tienvarren jykevään mäntyyn lähimäessä.
Ihme ja kumma, että itselleni ei vahinkoa koskaan sattunut. Jännitti kyllä, kun auto tuli kylätiellä vastaan, että kuinka tästä selvitään. Hyvin selvittiin, mutta vasta Vantaalla kävi huonosti.
Kirjoittaja on MT Metsän tuottaja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
