Kullankaivaja EI ANNA PERIKSI

Pekka Turkan mökki Miessillä on vanhalla kaivupaikalla. Entisöinnin jälkeen sitä ei erota muusta maisemasta. 

Uuden kaivoslain piti lopettaa riita Lemmenjoen koneellisesta kullankaivusta. Sen piti tyydyttää luonnonsuojelijoita ja antaa kultamiehille aikaa saattaa kaivauksensa loppuun. Pitkään jatkunut riita ja tora piti ratkaista kunniallisella ja kaikille osapuolille oikeutta tekevällä tavalla.

Näyttää siltä, että mikään näistä tavoitteista ei täyty. Riita jatkuu, ja kullankaivajat ovat katkeria. He aikovat kääntää jokaisen kiven estääkseen ”laillisen elinkeinonsa lakkauttamisen”.

Taistelua Lemmenjoen kultamaista on käyty yhtä paljon mielikuvien kuin lakipykälienkin voimin. Välillä on taidettu turvautua myös hivutustaktiikkaan.

Kullankaivajat laskevat voittaneensa jo 35 oikeusjuttua, mutta luonnonsuojelijoille kirjataan selkävoitto: uusi kaivoslaki panee päätepisteen koneelliselle kullankaivulle, vaikka siirtymäaikaa onkin yhdeksän vuotta.

Luonnonsuojelijoiden mielestä yhdeksän vuoden siirtymäaika on aivan liian pitkä. Kullankaivajille annetaan lisäksi kaksi vuotta aikaa maisemoida kaivauksensa.

Timo Juurikkala kirjoittaa vihreiden verkkosivulla: ”Järeät kaivinkoneet ovat muuttaneet alueen maisemaa ja ympäristöä massiivisesti. Kaivujälkien maisemoinnista tulee varsin haasteellista.”

Avainsana riidassa on ”kansallispuisto”. Onhan se ennenkuulumatonta, että kaivinkoneet kaivavat tuhansia kuutioita maata siellä, missä jokainen askel pitäisi olla tarkkaan säädelty.

Lapin kullankaivajain liiton puheenjohtaja Jouko Korhonen sanoo kuitenkin, että kaivun jäljet maisemoidaan niin, ettei niitä muutaman vuoden kuluttua erota maisemasta. Hän muistuttaa myös, että kultamiehet olivat paikalla ensin, ja puistoa laajennettiin heidän työmailleen vasta jälkikäteen.

Kansallispuiston laajennuksesta päättäessään vuonna 1971 eduskunta halusi varmistaa, ettei se vaikuttaisi kullankaivajiin. Se sääti nimenomaisen ponnen, jossa todettiin, ettei puiston laajentaminen vaaranna perinteisiä elinkeinoa, poronhoitoa ja kullankaivua, Korhonen muistuttaa. ”Virkamiehet ja luonnonsuojelijat eivät halua tietää tästä mitään.”

Korhosen mukaan kansallispuisto toi mukanaan loputtomat riidat metsähallituksen kanssa. On jouduttu käymään oikeutta kaikesta mahdollisesta: ympäristöluvista, vesiluvista, maastoliikenneluvista ja nyt viimeksi kämpistä. ”Meidän kai pitäisi asua teltoissa, myös niiden, jotka ovat täällä ympärivuotisesti.”

Mönkijä- ja kelkkaluvat annetaan niin, ettei kelkalla saisi käydä naapurissa. Siitä on eräpoliisin nimenomainen kielto. ”Miten lumisessa maastossa kelkkailu vahingoittaisi luontoa? Samaan aikaan poromiehet saavat ajaa kelkoillaan ilman rajoituksia, niin kuin oikein onkin”, Korhosen puoliso Pirjo Muotkajärvi sanoo.

Jokainen meistä on nähnyt tv-kuvat, joissa iso kone rikkoo maata ja vesi virtaa sameana. Harva on päässyt katsomaan, mitä todella tapahtuu.

Meille ei ole muistettu kertoa, että ruskea vesi kiertää takaisin kullan huuhdontaan ja menee lopulta selkeytysaltaisiin. Tunturipuro siinä vieressä solisee kirkkaampana kuin mainosfilmissä konsanaan.

Korhonen valittaakin, etteivät edes lakia valmistelleet poliitikot vaivautuneet paikalle katsomaan mitä tapahtuu. Siihen kiinnitti huomiota aikanaan myös oikeuskansleri.

Kun ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk.) ja elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen (kesk.) lopulta tulivat, he olivat jo lyöneet kantansa lukkoon.

Ympäristövaliokunnan puheenjohtajana toiminut Pentti Tiusanen (vas.) katsasti paikkaa ilmasta ja kauhisteli sitten lehdissä, miten kaivualue muistutti moottoritietyömaata. Kamalaa oli, että alueelle oli kaivettu isoja altaita.

Siitä ärähti jo Lapin ympäristökeskuskin, joka ilmoitti että altaat oli kaivettu sen vaatimuksesta.

”Täällä kaivetaan luomukultaa. Mitään kemikaaleja ei käytetä, päinvastoin kuin teollisessa kullan tuotannossa. Jos on oikeasti kiinnostunut luonnon hyvinvoinnista, pitää suosia pienimuotoisen kaivun tuotteita”, uskoo Korhonen.

Kullankaivajat ovat sitä mieltä, että mielikuvat ajoivat päätöksenteossa tosiseikkojen ohi. Jos todellisuus ei sopinut mielikuviin, se sivuutettiin.

Niin kävi esimerkiksi tutkimukselle alumiinin ja raudan vaikutuksesta vesistöön ja kalakantoihin. ”Alumiinin liukenemisesta vesiin ja sen vaarallisuudesta uutisoitiin näyttävästi. Kerrottiin myös, että vaaroista tehdään tutkimus”, Korhonen sanoo.

”Kun tutkimus valmistui, sen tuloksista vaiettiin. Kävi näet ilmi, että alumiini on lähes kokonaan vaarattomassa muodossa. Se ei kiinnostanut enää ketään.”

Mutta onhan koneellisella kaivulla vaikutusta vesistöön, Ely-keskuksen mukaan etenkin tulva-aikoina.

Näin on, myöntää Korhonen. Hän kaivaa kultaa Jäkälä-Äytsillä ja johtaa vedet kulkemaan 15 selkeytysaltaan kautta. Etenkin rankkasateiden ja tulvien aikana maa-ainesta kulkeutuu silti vesiin. ”Olisin rakentanut imeytyskentän tuonne alemmas, tasaiselle maalle, mutta metsähallitus ei antanut siihen lupaa.”

Lupaa ei tullut liioin Korhosen aikomalle veden pumppaukselle imeytysalueelle. Vasta 2,5 vuoden ja oikeuskanslerin huomautuksen jälkeen lupa tuli. Silloin pumppausta ei enää kannattanut järjestää, koska kaivu oli siirtynyt toiseen paikkaan.

Korhonen onkin vakuuttunut siitä, että puistoa hallinnoivan metsähallituksen virkamiesten tavoitteena on ennen kaikkea kullankaivajien elämän tekeminen vaikeaksi. Silloin luonnonsuojelukin on toisarvoista.

”Meitä on syytetty siitäkin, että tuhoamme perinteisen kalakannan näissä puroissa. Nämä latvavedet olivat kuitenkin täysin kalattomia ennen kuin kullankaivajat istuttivat tänne tammukkaa 60 vuotta sitten. Sen jälkeen kalakanta on vain parantunut.”

Kovaa tekstiä, kovia väitteitä. Korhosella on kuitenkin sanojensa tueksi ne 35 eri oikeusasteissa voitettua juttua.

”Niin monen tappion jälkeen luonnonsuojeluväki tarvitsi selkävoittonsa, ja oli vain ajan kysymys milloin se tulee. Uusi kaivoslaki sen sitten tarjosi.”

Kullankaivajat eivät kuitenkaan aio luovuttaa. Heti kohta otetaan yhteyttä uuteen elinkeinoministeriin Jyri Häkämieheen (kok.) siinä toivossa, että hän ottaisi kullankaivajien asian omakseen.

Jos Häkämies ei lämpene, toivoa ei ole kuitenkaan menetetty. Korhonen laskee, että yhdeksän vuoden siirtymäajan kuluessa ehtii istua ”kaksi ja puoli eduskuntaa”, jos eduskunnat istuvat täydet kaudet. Hallitus ehtii vaihtua ainakin kolmesti.

Siirtymäaikaa saatetaan jatkaa, ehkä koko kaivoslaki saadaan uusittua, Korhonen pohtii.

Monien poliitikkojen ja virkamiesten käsitys on, ettei kullankaivusta ole elinkeinoksi. Lapin kullankaivajien liiton puheenjohtaja Jouko Korhonen on kuitenkin täysin eri mieltä.

Vuosittain Lapissa harjoittaa kullankaivajan ammattia noin tuhat henkilöä. Lemmenjoella konekaivajia on 15–20. Lisäksi lapiokaivajia on pari–kolmekymmentä.

Vuosittain Lemmenjoelta kaivetaan 20 kiloa kultaa. Se on 80 prosenttia Lapista kaivettavasta kullasta, kaivokset pois lukien.

Nykyisellä kullan hinnalla 20 kiloa vastaa yli miljoonaa euroa. Isoista hipuista saa lisäksi paremman hinnan niiden korumaisuuden vuoksi.

”Tämä on elinkeino siinä kuin mikä muu tahansa. Me maksamme tästä verot. Me työllistämme itsemme, ja monet tarjoavat lisäksi työpaikkoja muillekin.”

Lapin kullankaivajien liitossa on jäseniä 3 300, ja heillä on valtauksia 350.

Kullankaivajat tuottavat oikeita hyödykkeitä, kultaa ja koruja.

Aineettomiakin hyödykkeitä syntyy: kullankaivuun perinteitä pidetään yllä ja tuotetaan lisää.

”Nyt ollaan aika yksimielisiä siitä, että viime vuosisadan alun kultaryntäyksen merkkejä tulisi suojella. Itse olen samaa mieltä kuin kullankaivajien liittokin, että myös konekaivun muistoja olisi syytä säilyttää.”

Sitä tuntuu olevan vaikea ymmärtää nyt. Viidenkymmenen ja sadan vuoden kuluttua se taas käsitetään.

”Kullankaivun jäljet voidaan toki peittää niin, että kymmenen vuoden kuluttua niitä ei näy maastossa. Nykyinen vihreä aalto vaatii hävittämään kaikki merkit meidän työstämme.”

Esimerkiksi Kanadassa maastoon jätetyt isot kullankaivukoneet ovat suosittuja turistinähtävyyksiä. ”Miksei Suomessakin voitaisi jättää joku iso kultatyömaa muistomerkiksi”, Korhonen kysyy.