Rikkaat rotkomme

Leppävirran Orinoron pystysuorat seinämät ovat korkeimmillaan lähes kaksikymmentä metriä korkeat. Orinoron pituus on noin 200 metriä. Rotkon pohjalla pulppuaa lähde, lumi ja jää säilyvät siellä kesäkuulle saakka. 

Rotkoretkeilijälle Pyhä-Luoston kansallispuisto on todellinen aarreaitta. Alueella on 10 suurta rotkoa, joiden joukossa on myös Suomen suurin kuru, 220 metriä syvä Isokuru. 

Rakorotkot ovat usein pituuteensa ja syvyyteensä verrattuna hyvin kapeita. Mikkelin Rakokallion rotkojen pohjalla vallitsee klaustrofobinen tunnelma. 

Kivivyöryt ovat rotkojen seinämien läheisyydessä todellinen riski. Korouoman piippukalliolla vaarasta varoitetaan kyltein. 

Pyhätunturin Aittakurun rakenteet mahdollistavat paikalla vierailun myös liikuntarajoitteisille retkeilijöille. 

Vuonna 1982 perustetun Hiidenportin kansallispuiston selkärankana toimii majesteetillinen Hiidenportin rotko. 

Savimaahan uurtuneet raviinit eroavat merkittävästi kalliorotkoista. Someron Häntälän notkot ovat joen uurtamia, jopa 30 metriä syviä laaksoja. 

Pikimusta palokärki lehahtaa kuusivanhuksen oksalle, tervehtii kulkijaa ja katoaa korpikuusikon kätköihin, punainen päälaki oksistojen lomasta vilkkuen. Katse seuraa loittonevaa eläintä, vaikka näissä maisemissa olisi syytä pitää katse visusti kulkusuunnassa.

Pian maa loppuu ja edessä avautuu kuin hornan kitana julma ja pystyseinämäinen rotko. Se on Leppävirran Orinoro. Rotkon majesteetillisuus saa haukkomaan henkeä.

Kansanperinteessä mielikuvitus kuvaa rotkon syntyneen kohtalokkaan arviointivirheen seurauksena. Kerrotaan, että maankamaraa luodessa maa loppui kesken, kun maankuorta alettiin venyttää, se repesi ja jätti jälkeensä tämän syvän halkeaman.

Tarinat ovat kiehtovia, mutta yli 40-vuotisen uran maaperägeologina tehnyt Aimo Kejonen osaa antaa rotkon synnylle myös tieteellisen selityksen.

”Usein jäätikköjokien vesi virtaisi jäätikön pohjalla paineen alaisena ja sen mukana kulki valtavat määrät moreeniainesta”, hän kertoo.

”Kulutuskykyisen jäätikköjoen kulkiessa pitkin kallioperän siirrosta tai ruhjetta, se tyhjensi ruhjeen ja kaivoi paikalle rotkon. Orinoron kohdalla vesi puhdisti myös sitä ympäröivät kalliot.”

Myöhemmin rotko sai nimensä, kun sen ammottavaan syvyyteen syöksyi venäläisupseeri mustan orin selässä.

Totta tai ei, rotkoon putoamisella olisi varmasti kohtalokkaat seuraukset. Vanhan sanonnan mukaan kuolema vierailee talossa, jonka pihaan palokärki asettuu. Toivoa sopii, ettei Orinoro ja sen lumoavan musta isäntä vaadi tulevaisuudessa kuolonuhreja.

Valtaosassa rotkoista näkyy Orinoron tavoin suuren riipijän ja maiseman myllääjän, noin 10 000 vuotta sitten päättyneen jääkauden kädenjälki. Monet rotkot saivat kuitenkin alkunsa jo paljon varhaisemmin.

”Suomen rotkoista vanhimpia ovat vanhat laaksot. Ne syntyivät jo ennen jääkautta”, Kejonen kertoo.

Tunnetuimmat esimerkit vanhoista laaksoista ovat Utsjoen Kevon kanjoni ja Posion Korouoma.

”Nämä jättirotkot syntyivät, kun maankamara alkoi horstina kohota paikalla, jossa oli joki. Virta kulutti pohjaansa alaspäin sitä mukaa kuin maa nousi. Tällöin syntyi rotko tai laajempi laakso.”

Lapin suurien kanjonien lisäksi näin syntyivät myös Pohjanmaan jokilaaksot, jotka pohjautuvat vanhoihin laaksoihin.

”Jokien uomat ulottuvat Pohjanlahden nykyisen vedenpinnan alle 50–60 metrin syvyyteen asti”, geologi Kejonen huomauttaa.

”Ne kuvastavat tilannetta, jossa maanpinta ennen viime jääkautta oli runsaat sata metriä nykyistä korkeammalla ja Pohjanlahden paikalla oli järviä.”

Useimmat maamme rotkoista saivat nykyisen ulkoasunsa viimeisen jääkauden aikana, sen eri vaiheissa ja eri prosessien myötä. Orinoron lailla syntyneet jäätikköjokikurut ovat Suomen yleisin rotkomuoto.

”Vaihtelua runsaslukuisten jäätikköjokikurujen ulkonäköön antavat kesken jääneet umpiperäkurut ja kurut, joita useiden eri jäätiköitymisvaiheiden sulamisvedet ovat muokanneet”, Kejonen sanoo.

Vasta jääkauden jälkeen syntyneitä rotkoja edustavat maanjäristysten avaamat rakorotkot sekä jääkauden jälkeisen puro ja jokikulutuksen muodostamat raviinirotkot.

”Maanjäristysten avaamat rakorotkot ovat avautuneita rakoja, ne ovat usein pituuteensa ja syvyyteensä verrattuna kapeita, kuin veitsellä kallioon vetäistyjä viiltoja”, Kejonen kuvailee.

”Maanjäristysten synnyttämien rotkojen sijainti ei ole jäätikön synnyttämien rotkojen tavoin paikasta riippuvainen.”

Raviinit, kuten Someron Häntälän notkot ja Muhoksen Muhosjoen kuuluisat jokikanjonit, syntyvät lajittuneisiin, hienojakoisiin maalajeihin kuten hiekkaan, hietaan, hiesuun ja saveen.

Raviinirotkot syntyvät usein pitkäaikaisen kulutuksen myötä, mutta aina muodostelma ei vaadi syntyäkseen satojen tai tuhansien vuosien kulutusta.

”Äkillinen tulva voi aiheuttaa raviinin synnyn muutamassa tunnissa, kuten takavuosina on käynyt muun muassa Juuan Sorveuksessa ja Siilinjärven Kasurilassa”, Kejonen selventää.

Kaikkiaan Suomen rajojen sisäpuolelta löytyy useita satoja erikokoisia ja eri tavoin muodostuneita rotkoja. Rotkojemme joukosta puuttuvat kuitenkin tyystin tuulen kuljettaman lentohiekan, tulivuoritoiminnan ja meteoriitti-iskujen synnyttämät rotkot, joita muualla maailmassa tavataan.

”Lentohiekkaa meillä on useilla alueilla, mutta ilmastomme on liian kostea ja kallioperämme liian kova, jotta lentohiekan toiminta olisi ennättänyt kuluttaa rotkoja jääkauden jälkeisenä aikana”, Kejonen kertoo.

”Tulivuorten synnyttämät rotkot rapautuminen ja eroosio ovat ehtineet hävittää. Meteoriittikraattereita meillä on useita, mutta ne ovat vanhoja, kuluneita ja nuorempien kerrostumien täyttämiä.”

Tällä vuosikymmenellä on saatu uutta tietoa Saaristomeren syvyyksissä sijaitsevien, suurimmillaan 20 kilometriä pitkien ja jopa 100 metriä syvien kanjonien rakenteesta ja eliöstöstä.

Turun yliopiston, Helsingin yliopiston ja Suomen ympäristökeskuksen toteuttamassa hankkeessa syvyyksien kanjoneista löydettiin härkäsimppuja, sinisimpukoita ja runkopolyyppejä.

Vaikka Suomen luonto on melko hyvin tunnettu ja kartoitettu, löydetään uusia, ainakin matkailullisesti merkittäviä rotkoja yhä. Osa rotkoista on palvellut kulkijoita matkakohteina jo satoja vuosia.

1800-luvulla kansallisromantiikan aikakauden myötä ihmisten kiinnostus luontokohteita kohtaan kasvoi merkittävästi.

Aikakauden suurmiehet Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt, Runeberg, Jean Sibelius ja I. K. Inha kohottivat koskemattoman erämaaluonnon uuteen arvoon ja herraväen huviretkistä kasvoi muoti-ilmiö. Tällöin kuuluisuuteen nousivat muiden muassa Torisevan rotkojärvet Virroilla sekä Helvetinjärven Helvetinkolu Ruovedellä.

Koskematonta luontoa janoavan kulkijan kannattaa tänä päivänäkin suunnata kulkunsa rotkoon, sillä metsätalouden näkökulmasta vähäarvoisten rotkojen ja kurujen luonto on saanut elää ja kehittyä melko rauhassa.

Hämyisten halkeamien huomassa vallitsevat myös poikkeukselliset olosuhteet, joilla on merkittävä vaikutus metsäluonnon monimuotoisuuteen.

Valta osa rotkoista on suojeltu metsälailla tai luonnonsuojelulailla. Kallioperässä olevat tai kivennäismaahan uurtuneet, jyrkkärinteiset, vähintään kymmenen metriä syvät rotkot kuuluvat metsälain 10. pykälän perusteella rauhoitettuihin erityisen arvokkaisiin elinympäristöihin.

Mahtavimpien rotkojen, kuten Sotkamon Hiidenportin ja Pyhätunturin kurujen, ympärille on perustettu kansallispuisto. Osa rotkoista, kuten Sallan Syväkuru ja Tervolan Vähäloman rotko, nauttivat luonnonpuiston tiukasta suojelusta.

Toisinaan kotimaiset luontokohteet saavat osakseen vähättelyä, mutta geologi Aimo Kejosen mukaan vähättelyyn ei ole mitään syytä.

”Suomesta löytyy vastaavanlaisia, joskin pienempiä muodostumia kuin esimerkiksi Arizonan maailman kuulu Grand Canyon ja Niagaran putousten alapuolinen rotko.”

Suomen Grand Canyoniksi hän nimeää Utsjoen Kevon kanjonin, Suomen Niagaraksi Enontekiön Pihtsuskönkään.

Vaikka nämä suuruudet sijaitsevat kaukana pohjoisen erämaissa, on rotkoissa parasta se, että upeita railoja löytyy läpi koko maan, aivan eteläisintä Suomea myöden. Rotkon rauhoittavassa hämyssä voi yhä kokea suomalaisen luonnon kauneuden aidoimmillaan.