Suuruuden harha tuhoaa pienen kauniin

Maksaisin ihan mielelläni paljon enemmän veroja ja kuluttaisin vähemmän, jos varoilla saisi terveyden ja vanhusten hoitoa ja hyvät koulut, Kiti Luostarinen tuumii. 

Luhangassa on aina aikaa lyhyille kuulumisille. Suntio Martti Viinikaisen kanssa keskusteltiin – kuinkas muuten – harmaista keleistä. 

Kauppa on kylän keskipiste. Kiti Luostarinen kehuu kauppias Päivi Seppälän (kuvassa) ja tämän puolison Pasin halua kuunnella asiakkaiden tarpeita. 

Vuosi sitten valmistunut dokumentti Kotona kylässä kertoo Luhangan 800 asukkaasta. Sen tekijä Kiti Luostarinen on siinä ja aiemmissa viidessä työssään halunnut tuoda esiin pienuuden kauneutta.

”Niissä on kulkenut jonkunlainen teema siitä, että jokainen ihminen on kaunis ja arvokas.”

Luostarinen asuu itsekin Luhangassa, yhdessä pienimmistä, vielä itsenäisistä kunnista. Häntä surettaa suuruuden ihannointi, joka on noussut vallalle niin poliittisessa kuin talouden toimintakulttuurissa.

”Koulun tärkein tehtävä on kasvattaa ihmisiä, opettaa ymmärtämään toisia”, hän ottaa esimerkin.

”Jos on tuhat lasta, eihän opettaja muista edes oppilaittensa nimiä. Silloin vaan kaadetaan tiedonsirpaleita lasten päähän. Se on kuitenkin toissijaista kasvatukseen nähden.”

Jos sen sijaan lasten vanhemmat oppivat tuntemaan opettajat ja toisensa, koulun ympärille muodostuu yhteisö. Se voi olla niin maalla kuin kaupungissa, kunhan ihmiset pystyvät siihen samastumaan.

”Yhteisöllisyys syntyy siitä, että yksiköt ovat kohtuullisen kokoisia. Silloin jokaisen hyvinvointi on välttämätöntä kaikille muille.”

Paikallisdemokratia on ohjaajan mielestä ollut ja on suomalaisen yhteiskunnan vahvimpia voimia. Hän pelkää, että sen murtuminen on lähellä. Kuntia ajetaan lailla määrätyn kokoisiksi yksiköiksi sen sijaan, että tavoitteeksi asetettaisiin käytännössä osoitettu palveluiden toimivuus.

Luhankaa uhkaa pakkoliitos 60 kilometrin päässä sijaitsevaan maakuntakeskukseen Jyväskylään.

”Mitä kauempana päätöksenteko on ihmisistä, sen huonompia päätöksiä tulee hyvin suurella todennäköisyydellä.”

”Jos Luhanka joutuu liittymään Jyväskylään, emme saa edes yhtä ihmistä valtuustoon. Ei vaikka kaikki äänestäisimme samaa ehdokasta.”

Oman kunnan yhteisöllisyyden tunteesta kertoo se, että kunta on saanut testamentein lahjoituksia. Yksi kuntalainen taas myi kohtuuhinnalla ison palan Päijänteen rantaa, jolle kaavoitetuista 40 tontista 27 on myyty. On saatu uusia luhankalaisia.

”Ei kukaan lahjoittaisi isolle Jyväskylän kaupungille. Emmekä voisi vaikuttaa siihen, mihin raha siellä käytetään: moottoritiehen vai vanhuksiin vai mihin?”

Moni kunta hoitaa nykyisellään palvelunsa hyvin yhteistyössä muiden kanssa.

”Meillä ei tehty viime vuonna yhtään rikosilmoitusta. Masennuslääkkeitä syödään vähiten Suomessa”, Luostarinen toteaa.

Toimivien julkisten järjestelmien muuttaminen väkisin on ohjaajan mielestä täysin käsittämätön suunta.

”Siinä on jokin sokeus. Meillä olisi silti samat menot ja tulot tämän alueen asukkailta sekä sama määrä vanhuksia, liityttiin me sinne tai tänne.”

Kerran viikossa vanhukset haetaan kylätalolle, jossa he saavat lounasta, ohjelmaa, liikunnanohjausta ja samalla terveydenhoitoa kuten verenpainemittaukset ja influenssarokotukset. Samalla yksin asuvat ihmiset tapaavat toisiaan. Ennakoiva hoito tuottaa terveyttä.

Luostarinen epäilee, että maakuntakeskukseen liitetyssä Luhangassa oltaisiin sairaampia. Kukapa lähtisi 60 kilometrin päähän terveyskeskukseen muutoin kuin pakon edessä eli vasta sitten, kun on todella sairas.

”Ihan samat palvelut täytyy tavalla tai toisella järjestää. Me vaan ajettaisiin autolla pitempiä matkoja palveluiden perässä. Niin lapset kuin vanhukset kyydittäisiin isompiin yksiköihin.”

Kiti Luostarinen haluaisi nähdä vanhusten mallikkaan hoidon kuntien valttina. Luhangassakin on useita yli 90-vuotiaita hyvän terveyden lähettiläitä.

”Ihmiset elävät maalla pidempään terveinä, kun he elävät aktiivisesti – tekevät yhtä ja toista, niin kuin on tarpeen. Mitä paremmin he voivat, sen pidempään he pärjäävät kotona.”

”Pitäisi lopettaa puhe siitä, että vanhukset ovat jokin taakka. Ovathan hekin veronmaksajia.”

Luhangan pieni koko tekee siitä taipuisan ottamaan huomioon kaikenikäisten jäsenten tarpeet.

Kansalaisopiston tarjonta mukautuu toiveiden mukaan. Yhdistystoiminnan vilkkaus hämmästyttää Luostarista ja tämän puolisoa, säveltäjä Toni Edelmannia edelleen kymmenen vuoden maalla-asumisen jälkeen.

Samoin kyläkaupan yrittäjäpariskunta, Päivi ja Pasi Seppälä, saa Luostariselta vuolaasti kehuja. Kauppaan tilataan tuotteita sen mukaan, mitä asiakkaat pyytävät, kun se ei ole jommankumman keskusliikkeen käskyläinen.

Kiti Luostarinen syntyi Kiuruvedellä, mutta muutti 8-vuotiaana perheen kanssa Riihimäelle ja sieltä nuorten virran mukana Helsinkiin. Viiden kympin korvalla tehty elämänmuutos maallepaluun muodossa tuotti useita myönteisiä elämyksiä, jotka perustuvat yhdessä tekemisen iloon.

”Naiset ovat älynneet verkottautua jo vuosikymmeniä sitten. Miten arvokasta se on ollut, että martoissa on kokoonnuttu, jaettu tietoa ja yhdistetty voimat.”

Myös metsästys- ja urheiluseurat edustavat samaa, harvinaiseksi käynyttä halua luoda talkoin hyvinvointia kaikille.

”Kun on vähän ihmisiä, ei voi vaan katsoa vierestä, että toinen on kipeä, vaan huolehditaan, että hänellä on puita talveksi.”

”Tai jos jollakulla ei sytykään illalla valot, mennään katsomaan. Joku voi pitää sitä kyttäämisenä, minusta se on välittämistä.”

Ei Luhanka ole silti mikään onnela. ”Kaikilla meistä on hyvät ja huonot päivät. Ei ole illuusiota toisen elämästä, kun kellään ei ole pitkässä juoksussa paremmin.”

Luostarinen ajatteleekin, että ihmisten kohtuullinen määrä auttaa kaikkia säilyttämään suhteellisuudentajun.

”Näkee vääjäämättä sen hyvän, mitä elämässä on tässä ja nyt. Puhutaan esimerkiksi paljon säästä. Kaunis auringonnousu on yhteistä hyvää.”

Kaupungissa saatetaan asua samassa talossa eikä hississä tai porraskäytävässäkään tervehditä. Toisessa kaupunginosassa taas eletään kuin maalla, arjen sovussa naapurien kanssa.

”On hyvä olla sietokykyä toisen erilaisuudelle. Vaikka ei toisesta kauheasti tykkää, niin on kuitenkin pieni hyväksyntä. Että kun tulee kylällä vastaan, niin vaihdetaan edes vähän kuulumisia.”

Luostarinen näkeekin kylän hengen voivan syntyä missä vain, jossa on riittävän yhdistävä tekijä. Nykyisin yhteisöjä syntyy entistä enemmän netissä.

”Ne voivat olla ihan hirveän tärkeitä ihmisille. Jos on pieniä lapsia ja pitkät päivät työn takia, voi pitää yhteyksiä, kun ei ehdi paljon tavata.”

”Kaikki eivät voi valita asumista maalla. Ei se ole ainoa hyvä ratkaisu. Mutta toisaalta senkin pitää olla Suomessa edelleen mahdollista.”