Kannattiko papin kosto?

Mielipide

11.11.202001:00

Kolumni

Juho Mäkelä

Isoisäni kuoli keväällä 2002 karvan alle 90-vuotiaana. Pientä hämäläispitäjää vuosikymmenet kurissa ja nuhteessa pitänyt kirkkoherra saarnasi hautajaisissa. Hän julisti kirkossa, että sairaat oksat pitää karsia ja polttaa tulessa. Vanhoillislestadiolainen pappi viittasi helvetin liekkeihin, jotka kärventävät syntiset kuoleman jälkeen.

Isoisäni ajautui kirkko­herran kanssa hakauksiin, koska ei pitänyt tämän virkamiesmäisestä tyylistä. Vaari kutsui papin luokseen syntymäpäiväkahveille porisemaan, mutta kirkkoherra sanoi tulevansa kotikäynneille vain tasavuosina.

Pappani veri kuohahti: hän sanoi astuvansa koti­kylän kirkon ovesta vasta, kun seurakuntaan tulee naispappi. Papin kosto tuli hautajais­puheessa.

Tuore evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskertomus vuosilta 2016–2019 julkistettiin lokakuun lopussa. Kaste, avioliittoon vihkiminen ja hautajaiset ovat perinteisesti sitoneet ihmiset vahvasti kirkkoon. Nelivuotiskatsauksen mukaan nuorille ikäluokille tämä ei ole enää itsestäänselvyys.

30–39-vuotiaissa suomalaisissa on jo enemmän niitä, jotka eivät halua kristillistä hautausta, kuin niitä, jotka sen haluavat.

Vuonna 2000 kastettiin yhdeksän lasta kymmenestä, viime vuonna enää kuusi kymmenestä. Kirkollisesti on vihitty alle puolet avioliiton solmineista.

Kirkolla on nyt vakavan mietinnän paikka, koska tapakristillisyys vähenee kovaa vauhtia. Erityisesti millenniaalit (1980–1989 syntyneet) ja sitä nuoremmat sukupolvet arvioivat kriittisesti jäsenyyttään uskonnollisissa yhteisöissä.

1980-luvulla syntyneet suomalaiset ovat saavuttamassa keskeisen yhteiskunnallisen roolin. Nämä ikäluokat eivät välttämättä kaipaa uskontoa edes elämänkaarensa juhlahetkiin eivätkä välitä uskontoa lapsilleen.

Tutkimuksen mukaan yksi ihmisiä kristinuskosta voimakkaasti vieraannuttava asia on uskonnollisuuden liittyminen mielikuvissa patriarkaaliseen järjestykseen.

Vuonna 1913 syntynyt isoisäni arvosti kristillisiä traditioita niin paljon, että hän kiihtyi uskonasioiden vuoksi. Pappa vannotti, että hänen haudalleen ei lasketa veteraanijärjestön seppelettä, koska porukkaan on hyväksytty kommunisteja. Nyky­suomalaisten suhde kirkkoon on paljon laimeampi.

Minä lähdin ensimmäistä kertaa maailmalle viisivuotiaana seurakunnan päiväkerhoon 1990. Samalla kylällä asuvan Karin paappa kuskasi meidät autolla Lankariin. Kari on hyvä ystäväni yhä. Kerhossa oli parasta se, kun tauolla sai syödä äidin tekemiä eväitä, mehua ja makkaravoileipiä. Yksi poika puhui puukoista, ja lettipäisellä tytöllä oli kauniit silmät.

Toinenkin muistoni kirkosta on valoisa. Pappi tuli kyläkoululle pitämään aamunavausta. Minä ja kaverini leikimme puiden välissä salapoliiseja. Kirkonmies tuli silmät loistaen juttelemaan meille, hän kohtasi meidät tasavertaisina ihmisinä. Pappi myös kertoi leikistämme aamunavauksessaan.

Rippileirin aikaan olin epävarma nuori. Sama kappalainen, jonka kohtasin salapoliisileikissä, kehui minua pöytätenniksen peluussa. Se lämmitti.

Kirkon kannattaa kuunnella nuorten sukupolvien näkemyksiä silmien tasolla ja avoimin mielin. Kysymykset yhdenvertaisuudesta, oikeuden­mukaisuudesta ja ilmastonmuutoksesta puhuttavat alle 40-vuotiaita suomalaisia. Kirkon on pystyttävä määrittämään kantansa näihin arvokysymyksiin.