Siirry pääsisältöönSiirry hakuun
Siirry sivupalkkiinSiirry alaosaan
  • Oregonissa viljelijä on sankari

    Jukka Koivula: ”Suomessa törmää edelleen maaseudun ja kaupunkien vastakkainasetteluun."

    Joulukuusta kesäkuuhun olin opiskelijavaihdossa Yhdysvalloissa, Oregonissa. Pääsin tutustumaan paikalliseen elämänmenoon, kulttuuriin sekä elinkeinorakenteeseen.

    Myös rapakon takana, kuten täällä pohjoisessa Euroopassa, ovat yhteiskunnallinen rakennemuutos ja kaupungistuminen koetelleet maaseutua.

    Ruuantuottajien määrä on viime vuosikymmeninä vähentynyt Yhdysvalloissa tasaisesti tilakokojen kasvaessa merkittävästi. Toisaalta amerikkalaisen maatalouden teollistuminen ja valtavan kokoiset tuotantoyksiköt ovat herättäneet vastakkaista liikehdintää.

    Oregonin ja Suomen suurin eroavaisuus löytyy asennepuolelta. Kaupunkien ja maaseudun välistä keinotekoista vastakkainasettelua ei Oregonissa esiinny.

    Ihmiset niin kaupungeissa kuin maalla tiedostavat, ettei lähellä tuotettu korkealaatuinen ruoka ilmesty ruokakauppaan tai ravintolapöytään itsestään. Myöskään raskas EU-byrokratia ei kahlehdi maatalousyrittäjiä.

    Erityisen kiinnostavaa oli syventyä paikallisen alkutuotantosektorin liepeillä ilmenevään kokonaan uudenlaiseen yrittäjyys- ja osuuskuntatoimintakulttuuriin. Lähiruuan tuottamista tukevat liikkeet ovat voimissaan Oregonin Willamette Valleyn pohjukassa sijaitsevissa osavaltion suurimmissa kaupungeissa Portlandissa, Salemissa ja Eugenessa. Vuorovaikutus kaupunkikeskusten ja ympäröivän maaseudun välillä on kiinteää ja yhteistyömuodot moninaiset.

    Kumppanuusmaataloudessa muodostetaan ruokaosuuskunta, jonka jäsenet ostavat elintarvikkeet tukun sijaan suoraan viljelijältä. Viljelyskauden alussa osuuskunnan jäsenet lahjoittavat kukin valitsemalleen tuottajalle ennalta sovitun rahasumman. Tämän jälkeen osuuskuntalaiset ovat osallisia sadosta niin kauan kuin sitä riittää. Ruokaosuuskunnan jäsenet pääsevät myös vaikuttamaan siihen, mitä pelloilla kasvaa.

    Maatiloilla paitsi tuotetaan ruokaa, myös järjestetään maatilamatkailua sekä koulutustoimintaa. On varsin yleistä, että opiskelijat osallistuvat maanviljelykursseille. Tämän jälkeen monet alkavat harrastaa pienimuotoista viljelyä omaehtoisesti ja osa muuttaa pysyvästi maalle ryhtyen viljelijöiksi.

    Oregonissa lähiruoka-asia yhdistää sangen erilaisia ihmisryhmiä. Ruokaosuuskuntatoimintaa harjoitetaan niin seurakuntien kuin hippikommuunien piirissä. Maaseudun viljelijät pitävät uusia yhteistyömuotoja kannatettavina ja toimivina.

    Vastareaktio mammuttimaisiin yksikkökokoihin näkyy ruohonjuuritasolla. Pienimuotoisempi yrittäjyys on yleistynyt reippaasti. Pienpanimoita sekä pieniä tai keskisuuria viinitiloja on perustettu 2000-luvulla ennätysmäärä. Kysymys ei myöskään ole puoluepoliittinen, vaan asian merkitys tiedostetaan halki puoluekentän.

    Viesti on kautta linjan samansuuntainen. Ihmiset ovat entistä tiedostavampia ruuan alkuperän suhteen ja haluavat tietää, mistä elintarvikkeet ovat peräisin. Lisäksi he ovat valmiita omilla kulutusvalinnoillaan sekä taloudellisella panoksellaan tukemaan paikallisia maanviljelijöitä, jotta lähellä tuotetun ruuan saatavuus turvataan jatkossakin.

    Suomessa maaseudun ja kaupunkien hedelmättömään vastakkainasetteluun törmää valitettavasti edelleen. Surullisinta on, että viljelijöitä suorastaan väheksyviä puheenvuoroja kuulee vielä 2010-luvulla toisinaan myös poliittisten päättäjien suusta.

    Olisi syytä tiedostaa tosiasiat. Viljelijöiden asema ei ole nykypäivän Suomessa kovin kadehdittava. Elinkeino ei yksinkertaisesti lyö leiville. Moni potentiaalinen tilanjatkaja suhtautuu sukupolvenvaihdokseen ymmärrettävän empien.

    Asennemuutos on Suomessakin välttämätön, mikäli kotimainen ruuantuotanto halutaan turvata pitkälle tulevaisuuteen.

    Alkutuotantoon suoraan tai välillisesti kytkeytyvät työpaikat kannattelevat elintarvikeomavaraisuutta ja luonnollisesti osaltaan myös Suomen horjuvaa taloutta.

    Yhteiseen projektiin on sitoutettava niin maakuntien ihmiset kuin kaupunkikeskusten väki. Kyräilyssä ja kaunakulttuurissa ei ole voittajia vaan pitkällä aikavälillä kaikki häviävät.

    Ituja muutoksesta parempaan on onneksi havaittavissa. Entistä useampi nuoren sukupolven edustaja kaupungeissa ja maalla jakaa yhteisen huolen suomalaisen puhtaan ruuan tulevaisuudesta.