Vääntö yhteisistä rahoista alkaa Brysselissä

Mielipide

18.1.201701:00

Kolumni

Petteri Orpo

Valtiovarainministerinä tehtäväni on kotimaan talouden hoitamisen lisäksi Brysselin rahakirstun perään katsominen. Jälkimmäinen on erityisesti Suomen maataloudelle tärkeä, sillä EU rahoittaa suuren osan maataloudelle ja maaseudun toimintaedellytysten turvaamiseen tarkoitetuista tuista.

Vuoden 2020 jälkeisiä rahoituskehyksiä koskevat valmistelut ovat jo hyvässä vauhdissa Brysselin kabineteissa, ja komission esityksiä odotellaan vuodenvaihteessa. Näihin esityksiin vaikuttaminen on Suomen EU-politiikan kärkiteemoja tänä vuonna. Koko hallituksen pitää olla asiassa aktiivinen.

Kun rahoituskehyksistä viimeksi neuvoteltiin pääministeri Kataisen johdolla, oli Suomella loppuvaiheessa kaksi keskeistä tavoitetta. Ensiksi, EU:ssa suhteellisen varakas Suomi ei saanut joutua verrokkimaitaan kuten Ruotsia tai Tanskaa huonompaan asemaan nettomaksussa eli jäsenmaksujen ja meille palautuvien tulojen erotuksessa.

Toiseksi, Suomen saaman maatalouden ja maaseudun kehittämisen EU-rahoituksen tuli säilyä vakaana. Onnistuimme molemmissa tavoitteissa hyvin, sillä samalla kun EU-budjetin ja sitä kautta nettomaksumme kasvu saatiin taitettua, saimme käyttöömme maatalouteen ja maaseudun kehittämisen EU-rahoitusta yhtä paljon kuin edelliselläkin kaudella. Muilla mailla nämä tuet alenivat keskimäärin 4 prosenttia.

Hyvään tulokseen vaikuttivat ensinnäkin riittävän aikaisin aloitettu valmistelu ja kannanmuodostus. Osasimme perustella kantamme ja etsiä ystäviä ja liittolaisia. Toiseksi, ennakkovaikuttamista tehtiin laajalla rintamalla sekä komission että muiden jäsenmaiden suuntaan. Virkamiesten lisäksi ministerit olivat aktiivisesti liikenteessä.

Kolmanneksi, yhteistyö muiden suomalaisten toimijoiden kuten Euroopan parlamentin jäsenten tai järjestöjen kuten MTK:n kanssa sujui hyvin. Uskon, että tällä toimintatavalla saamme nytkin tulosta.

Nyt alkavalla neuvottelukierroksella tilanne on aikaisempaa moniulotteisempi. Britannian ero EU:sta jättää loven EU:n rahoitukseen, sillä kyseinen maa on ollut iso nettomaksaja. Lisäksi maailma ympärillämme muuttuu nopeammin, kuin mihin nykyisen, jäykän EU:n budjetin puitteissa kyetään vastaamaan.

Koin tämän syksyllä 2014, kun neuvottelin Suomen maataloudelle EU:n kriisirahoitusta. Samoin ollessani sisäministerinä havaitsin, että EU:n mahdollisuudet vastata muuttoliikkeeseen olivat liian rajalliset.

EU-budjetin puitteissa pitää panostaa enemmän kasvuun ja työpaikkojen luomiseen, ja rahoituksen kanavoimista Euroopan investointipankin kautta investointien lainottamiseen tulee jatkaa.

Meidän tulee myös käydä keskustelua EU-rahoitukseen liittyvistä ehdoista. Maatalouden osalta tämä tarkoittaisi nykyisen valvontajärjestelmän huomattavaa yksinkertaistamista ja pääsemistä eroon esimerkiksi minulle tutuksi tulleesta, yhtenään muuttuvien peltopinta-alojen kysymyksestä.

Lisäksi meidän pitäisi pohtia EU-rahoituksen ja muiden yhteisten kysymysten hoitamisen välistä suhdetta. EU-rahoituksella tulee edistää yhteisten ongelmien ratkaisemista, eikä sallia tilannetta, jossa rikotaan yhdessä sovittuja pelisääntöjä ja samalla vastaanotetaan EU:sta huomattavia tukipotteja.

Talouspolitiikan osalta EU:n rakennerahastoihin luotiin kytkentä yhteisesti sovitun talouspolitiikan harjoittamiseen. Olisiko tämä kytkentä syytä laajentaa myös muuhun kuin talouspolitiikkaan?