Paha pitää tuomita

Kolumni

TIMO PARVELA

V

armaankin jokainen meistä on joskus lapsena suunnitellut karkaavansa kotoa, kun isä ja äiti ovat olleet vihaisia. Tai sytyttävänsä tulipalon, tai piiloutuvansa, tai tekevänsä ylipäätään jotain pahaa saadakseen vanhempansa tajuamaan, kuinka epäoikeudenmukaisesti ovat lastaan kohdelleet.

”Kyllä isä ja äiti sitten varmasti ymmärtävät ja katuvat.” Siis lapsen mielestä, lapsen mielessä. Jokin meissä kuitenkin estää järjettömyydet ja tällaiset teot jäävät ajatusleikeiksi. Mutta eivät aina.

Minä näen Pekka-Eric Auvisen ja Matti Saaren edellä kuvatun lapsen kaltaisina. Hekin halusivat, että joku näkisi heidät ja ymmärtäisi kuinka väärin maailma on heitä kohdellut.

Molemmat ovat viesteissään puhuneet vihasta ihmiskuntaa kohtaan. En usko sellaiseen motiiviin. Minä näen vain loukatun lapsen, joka halusi kostaa. Heistä itsestään en ole enää huolissani, mutta heidän seuraajistaan sitäkin enemmän.

Tätä kirjoittaessani Kauhajoen tapahtumista on nyt kulunut viikko, ja aivan kuin Jokelan jälkeenkin on keskustelu ohjautunut jonnekin hyvin kauas ainoasta todellisesta syyllisestä, nimittäin ampujasta itsestään.

On pohdittu aselakeja, nettiä, koulukiusaamista, poliisin valvontaa ja mielenterveyspalvelujen riittämättömyyttä. Missään en ole vielä nähnyt itse tekoa tuomittavan selkeäsanaisesti ja yksiselitteisesti.

Ei ole olemassa polkua, tapahtumien ketjua, joka vääjäämättä synnyttää koulumurhaajan. Valinta oli yksin murhaajan. Yksin.

Minua huolestuttaa se kuva, jonka hänen kaltaisilleen annamme, kun yritämme ymmärtää ja ymmärtää. Että tämä onneton yksilö tulee lopultakin kuulluksi karmean tekonsa kautta. Tulee tunne, että viimeinkin hän on saanut sanoa sanottavansa. Hänen tekonsa oli keino vaikuttaa ja siten – sairaassa mielessä – oikeutettu.

”Kyllä ne nyt surevat, kun eivät huomanneet minua ajoissa.” Senkö viestin me nyt haluamme välittää muille, jotka vielä empivät?

Syyllisiä ei ole. On vain uhreja. Tätä hokemaa toistetaan nykyään kaikessa olipa kysymys taparikollisista, vaimonsa hakkaajista tai koulukiusaajista.

Olen seurannut läheltä useaa koulukiusaamistapausta ja niiden selvittelyä. Sääntönä näyttää olevan, että ketään ei syytetä. Kiusaamista ei tuomita, sillä kiusaajakin on vain uhri.

Karalahti ajautui vaikeuksiin, koska hänen urheiluseuransa ei pitänyt hänestä huolta. Myllylä ryyppäsi työnsä ja perheensä, koska yhteiskunta ei tukenut tarpeeksi. Uhreja kaikki.

Minä olen eri mieltä. On olemassa syyllisiä ja heidät pitää tuomita. Ei heidän ihmisyyttään, vaan heidän tekonsa.

Meidän pitää uskaltaa tuomita väärät teot ja halveksia niitä, olivatpa ne pieniä tai suuria. Tehdä selväksi kaikille, että Matti ja Pekka-Eric eivät saavuttaneet teoillaan mitään. Kukaan ei ymmärrä heitä nyt yhtään enempää, päinvastoin.

Heidän tekonsa me valitettavasti muistamme vielä pitkään, mutta heidät itsensä me haluamme unohtaa. Ennen kuin he päätyivät ratkaisuunsa, he olivat vielä avun ulottuvissa. Isä ja äiti olisivat vielä voineet nähdä, kuulla ja ymmärtää. Nyt se on myöhäistä.

Matti ja Pekka, teidän tekonne olivat hirveitä, alhaisia, synkkiä ja raukkamaisia. Kukaan ei ymmärrä.