Suomi on jo länsimaisessa arvoyhteisössä

Ukrainan sodan myötä eurooppalainen turvallisuuspoliittinen tilanne on muuttunut horjuvaksi. Samalla Suomessa on virinnyt keskustelua nykyisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjan kestävyydestä.

Toisten mielestä Suomen pitäisi nyt integroitua voimalla länteen ja hakea turvaa sotilasliitto Naton helmasta.

Ovathan Ukrainan maaperällä tapahtuvat levottomuudet kiristäneet länsimaiden sekä arvaamattomaksi käyneen suuren itäisen naapurin välejä.

Selkeä enemmistö suomalaisista on kuitenkin historiallisesti tukenut Suomen perinteistä ulkopolitiikan linjaa, joka perustuu hyvien diplomaattisuhteiden rakentamiseen kaikkiin ilmansuuntiin sekä sotilaalliseen liittoutumattomuuteen.

Presidentit Paasikivi ja Kekkonen rakensivat sotien jälkeen Suomelle ulkopoliittisen strategian, jossa maa vältti asettumasta suoraan Neuvosto-Venäjän vastapuolelle. Samalla Suomi kuitenkin tietoisesti lähentyi länsimaisia demokratioita.

Sananvapaustilanne ei ollut Suomessa nykyinen, kun kylmä sota oli syvimmillään. Esimerkiksi Neuvostoliiton harjoittamaa aggressiivista ulkopolitiikkaa varottiin tällä puolen rajaa juuri kommentoimasta.

Varovainen ja diplomatiaa korostava linja toisaalta varmisti sen, ettei Neuvostoliitto loukannut Suomen alueellista koskemattomuutta voimapolitiikallaan. Asiat olivat toisin itäisen Euroopan kansandemokratioissa, kuten Tšekkoslovakiassa ja Unkarissa.

Suomi on sovittanut yhteen kalustoaan sotilasliitto Naton kanssa ja kuuluu sen rauhankumppaneihin, mutta ei ole hakenut täysjäsenyyttä.

Joidenkin ajattelijoiden mielestä Suomen pysyttäytyminen Naton ulkopuolella kertoo nykypäivänä lähinnä siitä, miten suomettumisen haamu leijuu yhä yllämme.

Sotilaallinen liittoutumattomuus edustaa kyseisen koulukunnan mukaan tunkkaista tuulahdusta Kekkoslovakiasta.

Ajatellaan, että vain liittymällä kaikkiin lännen järjestöihin Suomi todistaisi maailmalle, että kylmän sodan aikainen itänaapurin pokkurointi on enää epämiellyttävä muisto menneisyydestä.

Nato-maat on retorisesti helppo rinnastaa yhteiseksi länsimaiseksi perheeksi, joka jakaa ihmisoikeuksia, sananvapautta ja demokratiaa kunnioittavan arvopohjan.

Kun pintaa hieman raaputtaa, osoittautuu edellä mainittu ajatusmalli kuitenkin huomattavan ongelmalliseksi.

Natossa on kosolti maita, joiden länsimaisuudesta voi perustellusti olla montaa mieltä.

Unkarin pääministeri, valtapuolue Fideszin puheenjohtaja Viktor Orbán julisti viime kesänä, että liberaalien demokratioiden aikakausi on ohi.

Orbánin johtama hallitus on peittelemättömän kansallismielinen. Maassa on viime vuosina myös rajoitettu mittavasti lehdistönvapautta.

Unkari on paitsi Nato-maa, myös EU:n jäsen. Eurooppalaisten kannattaisi muistaa, että maanosan muissakin kolkissa, kuin yksinomaan Ukrainassa, tapahtuu paraikaa kummia.

Turkki on ollut Naton jäsen vuodesta 1952 lähtien. Turkin tasavallan perustajan Mustafa Kemal Atatürkin perintö maalleen oli uskonnon ja politiikan pitäminen erillään toisistaan.

Turkin nykyinen presidentti ja aiempi pääministeri Recep Tayyip Erdogan on valtakaudellaan tehnyt irtiottoja Atatürkista. Demokratian ja sananvapauden tilanne maassa on heikentynyt sitä mukaa kuin islam ja itsevaltainen johtamistapa ovat nostaneet päätään.

Listaa voi jatkaa edelleen. Natoon kuuluvat Romania, Bulgaria, Puola taikka Baltian maat eivät ole länsimaisempia valtioita kuin Suomi ja Ruotsi, jotka ovat liittoutumattomia maita.

Olisi syytä välttää harhaanjohtavaa keskustelua, jossa sotilasliitto Naton olemus verhotaan mielikuvien sävyttämään arvoperustaiseen utuun.

Nato on poliittinen ja sotilaallinen liittouma, jonka päämäärät ja tavoitteet rakentuvat sotilaallisista päämääristä käsin.

Jos Suomi joskus ottaisi askeleita hakeutuakseen Naton jäseneksi, tulisi perusteena olla johtopäätös siitä, että valtion nykyinen turvallisuuspoliittinen perusratkaisu on syystä tai toisesta käynyt riittämättömäksi.

Suomi on jo länsimaisessa ja ennen kaikkea pohjoismaisessa arvoyhteisössä, toisin kuin moni Nato-maa.