Säiden armoilla

Kuva: Olga Temonen 

Maalla asuvalle sää on keskiössä, aina. Oikein huvittaa, kun helsinkiläiskaverit tulevat kylään vetisellä syyskelillä ja hyppelehtivät pihakiviä pitkin sisälle taloon valkoisissa kangastennareissa. Osaan jo odottaa kumisaapaskysymystä. Juu, on meillä lainata.

Asuin kahdeksan vuotta kaupungissa ja sinä aikana unohdin sen täysin. Että kuinka kuuma ja kuiva on hellekausi, kuinka velliksi piha menee viikon kaatosateesta tai kuinka työläs rupeama on 15 sentin yöllä satanut, se jumalaisen kaunis lumipeite.

Lumen tulemiseen on ainakin meillä Tuukan kanssa ihan vakiovitsi. Siinä kohtaa talvea, kun lunta on jo valmiiksi vähän liikaa ja herää aamulla niin paksuun lumipeitteeseen, että saa lapioida vartin ennen kuin saa tallin ovet auki, alkaa vitsailu.

”Ihanaa kun tuli lunta! Tulee vähän valoa maahan” -lause naurattaa, kun se kimitetään sarkasmilla höystettynä helmikuussa, selkä hiessä, lumitöiden keskellä.

Sää tekee olon myös ristiriitaiseksi. Lumi on työläs, mutta jos sitä ei tulekaan, alkaa huolestuttaa. Kova pakkanen laittaa minut etsimään tallin lämpöpuhaltimet koloistaan ja tuottaa hurjasti lisätyötä, mutta jos sitä ei tule, alan puhua huolestuneesti keskilämpötiloista.

Heinäaikaan kyttään tietenkin helteitä. Kun ne tulevat ja heinät ovat ylisillä, alan marista kasvimaalle vettä.

Pitkittynyt kunnon sade on ehkä kaikista haastavin. Eläimet kun pitää hoitaa, oli keli mikä tahansa, joten sinne mennään, vaikka sataisi pikkukiviä. Sadevaatteet hiostavat, sen tietää jokainen, mutta sateenvarjo on pelkkä vitsi, joten kumipuku päälle ja menoksi.

Kun lehmä ramppaa samassa portin kohdassa viikon, ja koko ajan sataa, voi vain kuvitella minkälaisella ilmeellä astun syvään liejuun. Ennen kuin jalkani osuu pohjaan, mietin, riittääkö saappaan varsi.

Näissä tilanteissa muistan Äitini opetuksen: ”Paskalla ei ole hampaita”. Hän sanoi niin aina, kun joku joutui siivoamaan ei niin sisäsiistin kissamme jätöksiä. Sillä opilla jaksaa eteenpäin, joskus vaan on haasteellisempaa. Eikä yksi lieju lehmäpihaton portilla estä minua jatkamasta tätä tapaa elää.

Olemme harrastaneet pientä maatilaamme kohta kymmenen vuotta. Joka vuosi kunnostamme jotakin, kaivautamme lisää ojia ja tuomme tontille lisää milloin minkäkin kokoista soraa. (Kuinka muuten maapallon päällä olevan tavaran paikasta toiseen liikuttelu voikin olla niin kallista?)

Uusimme ja korjaamme ulkorakennuksia, eläinten tarhoja ja pihateitä. Kaikki tämä vähitellen, pala palalta, kohti taas vähän helpompaa seuraavaa syksyä.

Maalla asuminen on asumista luonnon kanssa, sanan varsinaisessa merkityksessä. On jotenkin hienoa ajatella, että vaikka ihmiset moneen pystyvätkin, säähän meidän on vain sopeuduttava.

Suomen oloissa maalla asuminen opettaa sitkeyttä ja huumorintajua sekä karsii niin sanotusti jyvät akanoista. Kun liukastuu jäisellä tallipolulla ja juuri kerätyt kananmunat rikkoutuvat taskuun, käy mielessä, vaihtaisinko sittenkin tämän mukulakiviin ja katuvaloihin?

Suoristan otsalamppuani ja jatkan matkaani miettien, että ensi keväänä tuohon tallin seinään voisi asentaa yhden ulkovalon lisää.