Yliö: IPCC:n ohjeistus maankäyttösektorille mahdollistaa kasvihuonekaasujen arvioinnin kaikille maille

Suotutkija Ilona Tuovinen mittaa LI-COR-merkkisellä kaasuanalysaattorilla maaperän ja ilmakehän välistä hiilidioksidi- ja metaanipitoisuuden muutosta. Kuva: Lari Lievonen

Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli eli IPCC julkaisee ohjeet kansainvälisten kasvihuonekaasuinventaarioiden tuottamiseen. Raporttien kirjoittajat valitaan jäsenvaltioiden nimittämistä asiantuntijoista ympäri maailman. Valitut asiantuntijat edustavat tieteenalansa huippua.

Asiantuntijat koostavat viimeisimmän vertaisarvioidun tutkimustiedon ja arvioivat tutkimusten käyttökelpoisuutta kasvihuonekaasuinventaarion menetelmänä.

Tutkimukset, jotka päätyvät osaksi IPCC-ohjeita, voivat sisältää esimerkiksi mittauksia eri maankäyttöjen kasvihuonekaasupäästöistä, kuvauksen maaperämallista, tietoa eri puulajien puuaineen tiheydestä tai vaikkapa siitä, mikä osa biomassasta palaa metsäpalossa.

IPCC-ohjeet sisältävät niin sanottuja oletuskertoimia (Tier 1 -taso) eri ilmastovyöhykkeiden päästöjen arviointiin esimerkiksi maaperälle.

Ohjeista löytyy arvio esimerkiksi boreaalisten ojitettujen soiden maaperäpäästölle. Maat voivat tätä käyttää, jos ei ole olemassa kansallista menetelmää kyseisen päästön arviointiin. Alueelliset oletuspäästökertoimet ovat keskiarvoja, jotka perustuvat kyseistä ekosysteemiä tietyllä ilmastovyöhykkeellä mittaaviin tutkimuksiin.

Kasvihuonekaasuinventaarioita maankäyttösektorille tuotetaan kansainvälisesti hyvin erilaisilla resursseilla, tausta-aineistoilla ja vaihteleviin olosuhteisiin. IPCC:n ohjeiden tarkoitus on varmistaa, että kaikissa olosuhteissa, mukaan lukien kehitysmaat, pystytään tuottamaan arvio kasvihuonekaasupäästöjen ja -nielujen kehityksestä.

Merkittävänä laskentojen laadun arvioinnin periaatteena on se, että merkitykseltään tärkeimmät päästöluokat raportoidaan edistyneimmillä menetelmillä. Ohjeistus sisältääkin kolmen eri tason menetelmävaihtoehdot (Tier 1, 2 ja 3) jokaiselle päästöluokalle.

Tier 1 -laskenta perustuu usein IPCC:n ohjeiden sisältämiin, valmiiksi laskettuihin päästökertoimiin, Tier 2 -tasolla vaaditaan kansallisia päästökertoimia ja Tier 3 -tasolla dynaamista mallinnusta tai jatkuvia mittausjärjestelmiä.

Laskennat voidaan näin ensin tehdä Tier 1 -tasolla, ja jos päästölähde tai nielu on merkittävä, on tarkoitus kohdentaa tutkimusta siten, että voidaan siirtyä tarkemman Tier-tason menetelmään.

IPCC-ohjeistus edellyttää laskentamenetelmiltä vertailtavuutta ja yhdenmukaisuutta aikasarjan sisällä, mutta se ei edellytä yksiselitteistä yhdenmukaisuutta eri maiden menetelmien välillä. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että saatavilla olevat lähtöaineistot ovat hyvin erilaisia, kuten myös mahdollisuudet uusien aineistojen keräämiseen – sekä jo mainittu painotus kunkin maan tärkeimpiin päästöluokkiin.

IPCC on rakentanut toimivan ja läpinäkyvän järjestelmän laskentaohjeiden tuottamiseksi. YK kouluttaa lisäksi asiantuntijat vertaisarvioimaan kasvihuonekaasuinventaarioita ohjeiden antamien kriteerien perusteella. Inventaariolaskenta menetelmäkehityksineen on monimutkainen prosessi ja sen vuoksi EU:ssakin on pitäydytty IPCC:n ohjeistuksessa ja olemassa olevassa raportointikehikossa, eikä ole rakennettu rinnakkaista prosessia ja rinnakkaisia lukuja Pariisin sopimuksen alaisen raportoinnin kanssa.

IPCC-ohjeita ei kuitenkaan ole alun perin tarkoitettu maiden väliseen kaupankäyntiin, vaan maiden omien päästötasojen ja trendien seurantaan. Samanaikaisesti luotettavien ja yhdenmukaisten laskentamenetelmien kehittäminen maankäyttösektorille EU:n sisällä olisi erittäin työlästä. Joka tapauksessa EU:n yhtenäinen laskentakehys tarkoittaisi lyhyellä aikavälillä epävarmuuksien kasvua, koska laskenta täytyisi sovittaa siihen tietoon, joka on saatavilla kaikista jäsenmaista. Jäsenmaat eivät myöskään voi ”peruuttaa” laskentamenetelmissä heikommalle tasolle Pariisin sopimuksen alaisessa raportoinnissa, jolloin jäsenmaiden tulisi raportoida eri luvut EU:lle ja YK:lle.

EU:n LULUCF-regulaatiossa asetettujen tavoitteiden saavuttamatta jättäminen voi merkitä sitä, että jäsenmaat käyvät kauppaa maankäyttösektorin hiilinieluista. Maat, jotka saavuttavat tavoitteet, myyvät nieluja niille, jotka eivät niitä saavuta. Jos myytävät nielut on arvioitu Tier 1 -tason menetelmällä ja ostaja on Tier 3 -tason menetelmällä todennut sen, että ei saavuta tavoitteitaan, miten tämä huomioidaan myytävien nielujen hinnassa? Onko niin, että epävarmat nielut ovat halvempia kuin ne, jotka tunnetaan tarkemmin?

Paula Ollila

johtava ilmastoasiantuntija

Ely-keskusten valtakunnallinen ilmastoyksikkö

Aleksi Lehtonen

tutkimusprofessori

Luonnonvarakeskus