Missä piileksii Suomen urheilumenestys?

Mielipide

12.7.202102:00

Kolumni

Anniina Jokinen

Tänä kesänä urheilufaneja hemmotellaan, kun pian jalkapallon EM-kisojen jälkeen Tokion olympialaiset pyörähtävät käyntiin. Suomen joukkueeseen on 5.7. mennessä valittu yhteensä 47 urheilijaa.

Listalla on myös pari tuttua nimeä. He olivat kanssani samaa vuosikurssia lukiossa.

Tänä vuonna Mäkelänrinteen lukion urheilulinjalle valittiin 160 oppilasta. Luulisin, että lukema oli 10 vuotta sitten suunnilleen sama. Siitä porukasta olympialaisiin selvisi vain kourallinen.

Omalla kohdallani urheilu-ura judon parissa päättyi loukkaantumiseen, eikä vamma leikkauksen ja vuoden kuntouttamisen jälkeen enää parantunut. Viisi vuotta myöhemmin se vaivaa yhä.

Oli syynä sitten loukkaantuminen, motivaation puute tai mikä hyvänsä, uran kariutuminen parikymppisenä on tuttu tarina usealle lupaavalle urheilijalle.

Kaikista haasteista huolimatta monet ystäväni tavoittelevat olympialaisia edelleen. Useimmilla tähtäimessä on Pariisi sitten kolmen vuoden kuluttua. Tokioon ei judosta valittu ketään.

Tänäkin vuonna pääsemme kuulemaan arvioita Suomen mitalitoivoista. Mitä tahansa lajia tiiviisti seuraava hurraa, kun urheilija ylipäätään pääsee olympialaisiin.

Mitä jos jatkossa urheilijoista huolehdittaisiin niin, että jokainen olympialaisiin pääsevä voi olla mitalitoivo?

Huippu-urheilu on täysipäiväistä työtä. Menestyksen eteen tarvitaan apua monelta taholta. Jos ura katkeaa äkisti, urheilija voi silti jäädä kokonaan tyhjän päälle.

Olen törmännyt tapauksiin, joissa valmentaja vaatii asettamaan treenit kaiken muun edelle, vaikka töissä pitäisi käydä ja opintoja edistää. Urheilija ei muka halua menestyä, koska joutuu toisinaan jättämään treenit väliin.

Todellisuudessa huippu-urheilijakin tarvitsee rahaa ruokaan ja vuokran maksamiseen. Opiskelu puolestaan on keino varmistaa, että urheilu-uran päättymisen jälkeen voi jatkaa uudelle uralle.

Jos urheilijan pitää uhrata koko elämänsä treeneille ja kilpailuille, olisi vähintäänkin kohtuullista tehdä se taloudellisesti mahdolliseksi ja huolehtia turvaverkosta myös uran jälkeen.

Sponsoritulot ja kilpailujen rahapalkinnot eivät ole itsestäänselvyys kaikissa lajeissa.

Me suomalaiset elämme sykähdyttäville urheiluhetkille. Kaikki muistavat, miten Lasse Virén kaatumisesta huolimatta juoksi voittoon Münchenin olympialaisissa. Tai miten Lake Placidin olympialaisissa Juha Mieto jäi sadasosasekunnin päähän kultamitalista.

Minäkin muistan, vaikka nuo hetket koettiin kauan ennen syntymääni.

Tokion olympialaisista odotellaan varmasti samanlaisia jännitysnäytelmiä. Jos niitä ei tule, todetaan vain perinteiseen tapaan: "pitihän se arvata, etteivät suomalaiset pärjää".

Miten suomalaiset voisivatkaan pärjätä, kun urheilijoidemme hyvinvoinnin eteen ei olla valmiita näkemään vaivaa?

Ei ole ihme, että minun lukiokurssiltani ei löydy kovin montaa olympiakävijää. Loukkaantumiset ja työn, opiskelun sekä treenien välillä tasapainottelu kuormittavat urheilijaa fyysisesti ja henkisesti.

Vastuu hyvinvoinnista on paitsi urheilijalla itsellään, myös seuroilla, lajiliitoilla ja olympiakomitealla. Ne voisivat kantaa vastuunsa paremminkin.

Myös me katsojat voimme tehdä oman osamme.

Ollaan armollisia. Ja jätetään ne tappioilla repostelut kirjoittamatta.