Kohti vapauksien viitaa

Metsälaki uudistuu. Kaksi vahvaa asiaa siihen jää. Metsänuudistamisesta täytyy huolehtia hakkuun jälkeen. Liian harvaksi hakatun metsän tilalle tulee huolehtia uusi puusto.

Muutoin kiidämme metsissä kohti vapauksien viitaa. Kansa odottaakin jännityksellä, mitä tuleman pitää. Ennen uuden ajan alkua on hyvä katsoa, mihin suuntaan olemme viime ajat kulkeneet.

Olen ihmetellyt puheita metsänomistajien kahlitsemisesta avohakkuun-istutuksen liekaan, josta syntyy yhden puulajin puupeltoja, tappiollisia.

Onko tuo avohakkuupakko lopultaan totta vaiko pienen tutkija- ja maallikkojoukon toitotusta, jossa esimerkiksi kannattavuustutkimuksista unohtuvat jalostetun siemenaineksen käytön hyödyt?

Moni tuttu rastien, hirvien, sienten ja marjojen hakijakin on sitä mieltä, että maamme metsissä vallitsee laaja vapaus tehdä tai jättää tekemättä asioita.

Metsien kehitystä ei voi jättää mielipiteiden varaan. Onneksi meillä on Metsäntutkimuslaitos (Metla), joka valtakunnan metsien inventoinneissa seuraa ja mittaa menoa Suomen metsissä. Työtä on tehty jo 90 vuotta.

Nyt ison metsälain uudistuksen alla ja eritoten sen jälkeen korostuu VMI:n mittausten tarve.

VMI on antanut niin vallanpitäjille kuin heidän päätöksiänsä toteuttaville talonpojillekin sekä ammattiväelle metsien tilasta tiedot, joiden perusteella on otettu uutta suuntaa tai jatkettu satoisaksi osoittautuneella mallilla.

Maa on nostettu 1950- ja 1960-lukujen puupulasta puun yltäkylläisyyteen, joka on humalluttanut Helsingin metsäherrat lukutaidottomiksi mitä tulee VMI:n tuloksiin ja metsätilastoihin ylipäätään.

Onko oikea aika lisätä vapausasteita metsätaloudessa esimerkiksi Pohjanmaan ruotsinkielisellä rannikolla, jossa vajaatuottoisuuden osuus taimikoissa nousi lyhyessä ajassa 9. ja 10. VMI:n välissä yli kaksinkertaiseksi 11 prosenttiin?

Etelä-Pohjanmaalla putosi hyvien taimikoiden osuus vastaavasti 48 prosentista 31 prosenttiin ja taimikoista on nyt vajaatuottoisia liki 6 prosenttia.

Hirviä ja myyriä ei kannata huutaen syyllistää, kyllä kehnon laadun takana on usein myös laiska tai/ja ammattitaidoiltaan puutteellinen ihminen.

Metsälain merkitys ei ole kaksinen, jos sen valvontaa esiintyy vain serti- ja kestävyysseminaarien mantroissa.

Minusta on oikea aika lisätä vapauksia metsissä, kunhan vastuun kantaa se kenelle se kuuluu. Taimikonhoidon laiminlyöntejä on lykätty pitkään metsäkoneyrittäjien ja heidän kuljettajiensa vastuulle. Koneyrittäjät kärsivät tappioita poimiessaan tiheiköiden pienistä puista isolla koneella kuutiometrejä.

Ilahduinkin isosti, kun keskeltä Suomea soitti tuttu koneenkuljettaja ja kertoi, että urakoinnin sopimus on nyt sellainen, ettei rungon kooltaan alle 60 litraisiin pusikoihin lähdetä enää töihin, eikä metsiin, joissa ennakkoraivaus on tekemättä.

Talous ja ammattiylpeys lyövät tuossa kättä, miksi tehdä sudesta sutta?

Mallin soisi yleistyvän, ja jos eivät muut niin kustannuspaineet ainakin ohjaavat tähän suuntaan.

Mitä sitten tehdä riukuuntuneille tiheikölle? Antakaa kasvaa 17–18 metriin ja sitten kaikki aukoksi ja energiaksi. Hyvä maa puskee vanhoista kannoista uuden vesakon hetkessä, hyvä jos ukko ehtii saada vatut talteen suvena parina.

Oiva lahnan onginnan keli eli vesisade jatkuu etelärannalla tätä kirjoitellessani 12.1.

Kelirikkoleimikoita tulisi saada ostoon, ajattelevat metsäjättien herrat nyt, kun eivät sitä ääneen uskalla sanoa hiljaisen kauden aikana eli viime vuoden tulosjulkistusten alla.

Mistä niitä kelirikkometsiä oikein riittää? Kysymys nostaa tärkeän metsänkäsittelyn asian ylös eli ei toimintatapa ole yksin tärkeä vaan myös toiminnan määrä.

Ensiharvennusten lisäämistarve on valtava. Mitä enemmän ensiharvennuksia teemme, sitä paremmin riittää kelirikkoleimikoita korjattavaksi. Tämän päivän ensiharvennuksen jäljelle saa satoisan avohakkuun 20–50 vuoden päästä.

Onko sateen jumalattaresta Esteristäkään opettajaksi metsäjäteille niin, että kotimaan ensiharvennukset laajenevat pian ja vaurastumme yhdessä. Jos ja kun ei, niin ehkä puuntuonti tiettömästä itänaapurista vähenee kun talvet lyhenevät.