Keskikesä on parasta aikaa perhosten tarkkailuun, mutta pikku lentelijät ovat siirtyneet niittyjen puutteessa tienvarsille – Biologi patistaa suomalaisia niittytalkoisiin ja inhoaa nurmikoita: ”Ne ovat vihreitä autiomaita”

Kimmo Saarinen huomauttaa, että luonnon monimuotoisuudella on valtava merkitys ihmisen terveydelle. Mitä monimuotoisempi elinympäristö on, sitä varmemmin ihminenkin voi hyvin. Kuva: Maija Partanen

Perhosten maailmassa valta on vaihtumassa. Alkukesän perhoset väistyvät näkösältä, ja tummasiipiset tesmaperhoset saapuvat sankoin joukoin lepattamaan heinävaltaisille maille.

Taivas vetää pilveen. Voisi luulla, että perhoset piileskelevät kasvien lomassa tällä säällä.

Jos osaa katsoa, pieniä siiveniskuja näkee pilviselläkin säällä jatkuvasti. Kimmo Saariselta siivekkäät eivät jää huomaamatta.

Saarinen työskentelee tieto-, kehittämis- ja tutkimuspalvelujen johtajana Etelä-Karjalan allergia- ja ympäristöinstituutissa. Hän kuvailee itseään pesunkestäväksi biologiksi.

”Tein väitöskirjanikin perhosista, ja sen vuoksi kävin myös Venäjän puolella. Tosin siellä ei kukaan uskonut, että joku hullu suomalainen tulee oikeasti Venäjälle perhosia laskemaan.”

Perhoset ovat olleet mukana Saarisen elämässä kahdeksanvuotiaasta asti. Silloin hän näki pikkuveljensä kanssa kolme isoa miestä jahtaamassa haavit kädessä perhosia.

Silloin Saarinen sanoi, että hänestä tulee isona tiedemies. Päätös piti.

Lauhahiipijä jäi Saarisen haaviin. Viimeksi hän tappoi perhosen tietoisesti 1980-luvulla, sillä perhoset ovat hyödyllisimmillään ja kauneimmillaan, kun niitä katselee. Kuva: Maija Partanen

Etelä-Karjalan allergia- ja ympäristöinstituutilla on viisi hoitokohdetta ja päiväperhosten tutkimuslinja. Saarinen perhoshaaveineen on tuttu näky kaikilla niistä.

Yksi hoitokohteista on Pellisenrannan niitty Lappeenrannan Joutsenossa.

Sepä vasta on niitty. Siitä on tarkoituksella ja talkootöillä tehty perhosten paratiisi.

Kesäkuun lopulla mäkitervakko saa niityn hehkumaan punaisena. Heinäkuun alussa väri vaihtuu valkoiseksi, kun päivänkakkarat aloittavat kukkaloistonsa.

Erilaiset niityt, kuten tuoreet ja kosteat niityt, sekä esimerkiksi kedot, metsälaitumet ja hakamaat ovat esimerkkejä perinnebiotoopeista.

Perinnebiotoopit ovat alueita, joita ovat muovanneet perinteiset maankäyttötavat, kuten peltojen ulkopuolinen laidunnus. Niitä ei ole muokattu tai lannoitettu, eikä niihin ole kylvetty mitään.

Tällä hetkellä perinnebiotooppeja on Suomessa jäljellä noin 40 000 hehtaaria. Vielä 1900-luvun alussa perinnebiotooppeja arvioidaan ollen monikymmenkertainen määrä.

Esimerkiksi niittyjen määrä on vähentynyt noin prosenttiin siitä, mitä se suurimmillaan 1880-luvulla oli. Tuolloin niittyjä arvioidaan olleen noin 1,6 miljoonaa hehtaaria.

Syy perinnebiotooppien katoamiseen on ollut maiden raivaaminen pelloiksi ja esimerkiksi karjatalouden tehostumisesta johtunut laiduntamisen loppuminen.

Miten niityt sitten liittyvät perhosiin? Vastaus kuuluu, että monin tavoin.

”Lukuisat hyönteiset ovat hyvin kranttuja ravintokasvinsa suhteen. Mitä enemmän kasvilajeja, sitä mukavampaa perhosille”, tiivistää Saarinen.

Perinnebiotooppien ylläpito vaatii vaivannäköä. Esimerkiksi niitty ei synny itsestään, vaan vaatii nimensä mukaisesti niittämistä. Siksi vaikkapa kesannolle jätetty pelto ei muutu niityksi omia aikojaan.

”Niityn perustaminen on hyvin yksinkertaista. Kunhan niittää kerran loppukesästä, se on siinä”, Saarinen tiivistää.

Perhosista ei voi puhua puhumatta luonnon monimuotoisuudesta. Niityn tapauksessa monimuotoisuus syntyy siitä, että niitty on vaatelias ja ravinneköyhä kasvupaikka.

Kun ravinteita ei ole liiaksi, yksikään kasvilaji ei pääse valta-asemaan.

Kasvilajien kirjo on niityillä valtava. Yhdellä neliömetrillä voi hyvinkin kasvaa 20–25 eri kasvilajia.

Lajit ovat juuri niitä, joita maalaisromanttisessa kuvastossa on totuttu näkemään: hentoja kissankelloja, makeita ahomansikoita, valkoisena kukkivia nurmitattaria ja kymmeniä muita.

Saarinen patistaa suomalaisia niittytalkoisiin.

”Pienenkin niityn perustaminen on ympäristöteko. Lisäksi se on kaunis ja siellä voi kulkea paljain jaloin, sillä kunnon niityllä ei ole nokkosia ja takiaisia.”

Saarinen huomauttaa, että luonnon monimuotoisuudella on valtava merkitys ihmisen terveydelle. Mitä monimuotoisempi elinympäristö on, sitä varmemmin ihminenkin voi hyvin.

”Monien sairauksien syyksi on paljastumassa, että yhteys luontoon on katkennut. Luonto nähdään täynnä riskejä ja uhkia, vaikka oikeasti Suomen luonnossa todennäköisesti vaarallisin asia on toinen ihminen.”

Suomessa nähtävät alkukesän ohdakeperhoset ovat viettäneet talvensa Lähi-idässä ja Afrikassa. Kosmopoliitti perhonen tarvitsi tällä kertaa lepotauon Joutsenossa Lappeenrannassa. Kuva: Maija Partanen

Nurmikko saa Saariselta erityismaininnan – huonossa mielessä.

”Nurmikot ovat länsimaisen sivistyksen viheliäisimpiä keksintöjä. Ne ovat vihreitä autiomaita.”

Luonto ei noudata ihmisen sääntöjä, ja sekös ihmistä harmittaa, Saarinen pohtii.

”Lisäksi mikään ei saisi yhtään kutittaa, pistää tai tuntua muuten epämukavalta. Se on sitä luonnosta vieraantumista ja vieraan pelkoa.”

Saarista eivät haittaa luonnon pikku epämukavuustekijät, kuten Pellisenrannan niityn hytty­set, jotka innokkaan vampyyrin tavoin himoitsevat ­ihmisverta.

Haaviin tarttuu tällä kertaa nuori ketokultasiipikoiras, joka on komea näky kirkkaanoransseine siipineen. Voisi luulla, että moinen komistus on karannut tropiikista.

Vastakuoriutuneet perhoset eivät paljoa lentele, sillä niiden siivet ovat vielä pehmeät.

”Minusta on kiehtovaa, miten lehtiä ahmivasta matosesta siivekkääksi perhoseksi muuttunut hyönteinen tietää alkaa juoda mettä. Ja miten vastakuoriutunut perhonen tietää, että jee, nyt mulla on nämä upouudet siivet, osaan siis myös lentää”, pohdiskelee Saarinen.

Kesän edetessä perhoslajisto vaihtuu.

Perhosten talvehtimistapa on nimeltään diapaussi, ja se on välttämätön kehitysvaihe. Perhoslajista riippuen joko perhosen muna, toukka, kotelo tai aikuinen perhonen viettää talven diapaussissa.

Keväällä ensimmäisenä lentelevät perhoset ovat aikuisena talvehtivia lajeja, kuten nokkos- ja sitruunaperhosia. Kevään varhaisimmat lentelijät saattavatkin näyttää elämää nähneiltä ja niiden siivet repaleisilta, eikä ihme – ovathan ne selvinneet talvesta.

Aikuisena talvehtivien perhosten tilannetta voi verrata siihen, jos ihminen eläisi sata vuotta, mutta viettäisi ikävuodet 20–90 diapaussissa, osan aikaa pakastinlämpötiloissa.

”Sitten ikäloppuna vanhuksena pitäisi ruveta lisääntymään. Olisihan se kauheaa elämää.”

Loppukeväällä ja alkukesästä ihmisten ilmoille ilmestyvät perhoslajit ovat talvehtineet kotelona. Loppukesällä lentelevät lajit ovat talvehtineet toukkana tai munana.

Mikään perhoslaji ei siis kruisaile näkösällä koko kesää. Yleisimmin yhden lajin siivekäs lentelee noin kolme viikkoa kesää kohti.

Perhoskoiraiden eloa ei käy kateeksi. Naaraalle kelpaa vain paras mahdollinen koiras, olipa naaras itse millainen ja minkänäköinen tahansa.

”On myös siivettömiä naarasperhosia. Perhoskoiraille ulkonäköasiat eivät ole deal breaker.”

Kun näkee perhosen lentämässä, näkee todennäköisesti koiraan. Naaraat eivät lennä huvin vuoksi, sillä jokainen turhaan lennetty metri on munimismahdollisuuksien kannalta riski.”

Hyvän perhoskesän siemenet kylvetään edellisenä vuonna. Siksi vuoden 2018 hellekesä ja sitä seurannut, luminen talvi näkyikin kesällä 2019 perhosten runsaslukuisena lentelynä.

Päiväperhosten tutkimuslinja Korvenkylän peltomaisemassa Lappeenrannan itäosassa on paikka, jossa lentelevät perhoset antavat vihiä muunkin Suomen perhostilanteesta. Linja perustettiin 1990-luvun alussa mahdollisimman tavalliseen ympäristöön, jossa perhosille on tarjolla metsänreunaa, peltoa ja tienpiennarta. Kuva: Maija Partanen

Voisi sanoa, että perhosilla menee nykyään Suomessa sekä hyvin että huonosti, sillä ilmasto lämpenee, mutta perhosille mieluisat perinneympäristöt hupenevat.

Lämpenevä ilmasto sopii perhosille ja tuo Suomeen jopa uusia lajeja. Esimerkiksi karttaperhonen oli 1980-luvulla vielä erittäin harvinainen näky Suomessa, mutta nykyään sitä tavataan Lapin eteläosia myöten.

Päiväperhosten tutkimuslinja Korvenkylän peltomaisemassa Lappeenrannan itäosassa on paikka, jossa lentelevät perhoset antavat vihiä muunkin Suomen perhostilanteesta. Kaakkois-Suomi edustaa hyvin Etelä- ja Keski-Suomen perhoslajeja. Pohjois-Suomessa lajisto on ilmasto-olosuhteiden vuoksi erilaista.

Linja käydään läpi kerran kalenteriviikossa vapun tienoilta syyskuuhun. Tutkimuslinja on kolmen kilometrin lenkki, joka valittiin aikanaan tutkimusalueeksi siksi, että se sisältää mahdollisimman tavallista pellonpiennarta ja metsänreunaa.

Linjaa on kierretty samalla tavalla vuodesta 1991. Linja on jäänyt laskematta 29 vuoden aikana vain seitsemänä viikkona.

Linjan kiertämiseen menee hyvänä perhospäivänä 1–1,5 tuntia.

”Hyvällä säällä huvittaa, että tästä saa oikeasti palkkaakin. Mutta välillä tuntuu, että on liikaa pyydetty, että aurinkoa olisi edes se puolitoista tuntia viikossa.”

Jotta laskemiseen kannattaa ryhtyä, auringon pitäisi edes vähän pilkottaa taivaalta.

Tutkimuslinjalla perhoset lasketaan 5 kertaa 5 metrin alueelta rauhallisesti kävellen.

Lähes 30 vuoden perhostutkimusaineisto on osoittanut, että perhosten absoluuttiset yksilömäärät ovat kasvaneet.

Laskentapäivien keskimääräinen lämpötila on 29 vuodessa noussut 1,3 asteella. Laskentapäivien lämpösumma, eli yhteenlaskettujen lämpötilojen summa, on noussut 25 asteella. Koska yhden laskentapäivän keskilämpötila on 20 astetta ja lämpösumma on noussut 25 asteella, se vastaa yhtä kalenteriviikkoa lisää laskentoihin.

Vuonna 2018 rikkoutui ensimmäistä kertaa yli 500 asteen lämpösumma.

Perhoset siis viihtyvät lämpimässä ja rakastavat monimuotoisia elinympäristöjä. Mutta missä ne nykyään asustavat, kun niittyjäkään ei enää juuri ole?

Vaikka niityt ovat käyneet vähiin, Suomessa on kuitenkin muita alueita, joita niitetään säännöllisesti: tienpientareet.

Ristiriitaista kyllä, tienpientareiden kukkaloiston niittäminen nostattaa joka vuosi äläkän. Niittäminen nimenomaan mahdollistaa pientareen tulevankin vuoden kukkimisen.

”Kyllähän tienpiennar häviää idyllisyydessä niitylle, mutta perhosten on ollut pakko löytää korvaavia elinympäristöjä”, Saarinen kertoo.

Sotien jälkeen perhosille sopivia niittyjä oli paljon, mutta kukaan ei tiedä, oliko silloin perhosia enemmän tai vähemmän kuin nykyään, sillä systemaattiset perhoslaskennat aloitettiin vasta 1990-luvulla.

Kukaan ei myöskään tiedä vastausta siihen, ovatko tienpientareet suorastaan elintärkeitä perhosille. Fakta kuitenkin on, että Suomen 120 päiväperhoslajista noin puolet on niittylajeja, ja niityistä 99 prosenttia on kadonnut.

”Tienpientareita on pinta-alallisesti hirveästi enemmän kuin perinteisiä niittyjä, joten voisi sanoa, että määrä ainakin osittain korvaa laatua.”

Joillekin perhoslajeille, kuten muurahaissinisiivelle, tienpientareet ovat viimeinen oljenkorsi.

Muurahaissinisiiven luontaisia elinympäristöjä ovat avoimet, hiekkapohjaiset, kuivat kedot. Perhoslajin toukka käyttää ravintokasvinaan kangasaju­ruohoa, ja se elää suurimman osan toukka-ajastaan viholaismuurahaisen pesässä syöden muurahaisen munia ja toukkia.

Sekä kangasajuruoho että viholaismuurahainen vaativat riittävän avointa maastoa, ja sellaiset paikat ovat Suomessa lähes pelkästään tienpientareita ja ­radanvarsia.

Tienvarsilla on totuttu näkemään erityisesti näyttävänä kukkivaa komealupiinia.

Lupiini on Suomen perhosille lähes hyödytön, sillä se ei kelpaa ravintokasviksi melkein minkään lajin toukille eikä aikuisille perhosille. Lisäksi lupiini leviää tehokkaasti kaikkialle, myös perinnemaisemiin, ja syö elintilaa kasveilta, joita esimerkiksi perhoset tarvitsevat.

Tienvarsien potentiaali voitaisiin Saarisen mukaan ottaa paremmin käyttöön.

”Tienpientareiden hoidossa voitaisiin siis ajatella liikenneturvallisuuden lisäksi luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä.”

Pilvet tekevät joukkopaon auringon edestä, joten perhosten laskentalinjalle ilmestyy lisää siivekkäitä laskettavaksi. Aurinko saa liikkeelle ohdakeperhosen, yhden Suomen perhosten kosmopoliitin.

Suomessa ensimmäisenä nähtävät ohdakeperhoset ovat viettäneet talvensa Lähi-idässä ja Afrikassa. Matkustushulluimmat yksilöt saattavat päätyä jopa Islantiin ja Huippuvuorille.

Reissussa rähjääntyneet alkukesän ohdakeperhoset ovatkin vaatimattomamman näköisiä ilmestyksiä kuin loppukesällä lentelevät jälkeläisensä.

”Tuokin ohdakeperhonen on lennellyt vaikka missä eksoottisissa paikoissa”, pohtii Saarinen.

”Niin... Ja nyt se tuli hengaamaan Lappeenrantaan”, hän lisää.

Lähteenä käytetty myös: luonnontila.fi, ymparisto.fi, Saarinen K. et al.: 100 suomalaista perhosta ja Saarinen K. & Jantunen J.: Päiväperhoset matkalla pohjoiseen