Puhumatta ei ole paras

Olen seurannut verkon vihapuhetta viime vuosina myös Maaseudun Tulevaisuuden verkkotoimittajana.

Verkossa päästellään surutta kaikkea sellaista sontaa, jota normaalisti puhutaan toisista korkeintaan humalassa selän takana.

Ikävä kyllä useimmiten ei kuitenkaan olla humalassa, vaan totisen tosissaan.

Maaseudun Tulevaisuudessa on voinut kommentoida uutisia kolmatta vuotta. Alkuun pysyttiin asialinjalla. Susien kanssa mopo karkasi. Sittemmin se on karannut muistakin aiheista.

Osa kommenteista on jätetty julkaisematta. Osa on julkaistu, mutta niistä on karsittu rikosrajaa hipovat herjat.

Vaikka keskustellaan vaikeista asioista ja asiat riitelisivät, sitä ei tarvitse säikähtää muttei siitä kannata myöskään kiihtyä raivoon.

Erimielisyyden ilmaiseminen on toki vaikeaa.

Meille suomalaisille se on erityisen kiperää, sillä kulttuuriimme ei kuulu kiistely ja haastaminen. Olemme tottuneet talvisodan hengessä vaientamaan erimielisyydet ja toimimaan yhtenä rintamana. Vaikenemisen kulttuuri on tehokkaasti siirtynyt sukupolvelta toiselle ja kolmannellekin. Puhumatta on muka paras.

Monessa muussa kulttuurissa inhimillisen elämän perusasioihin kuuluu se, että toisen tiedot ja myös mielipiteet saa haastaa. Niistä voi väitellä asiallisesti ilman, että inhoaa tai ylenkatsoo toista. Huonoa käytöstä on vasta se, jos ottaa keskustelun liian tosissaan, hiiltyy ja alkaa solvata toista henkilökohtaisesti tai ryhtyy muutoin sanoista tekoihin.

Suomessa suoraa haastamista vieroksutaan edelleen. Paitsi verkossa. Siellä on auennut sähköinen taivas kaikille, jotka tuntevat tarvetta purkaa kansallista vaikenemisen muuria.

Mitä jos ryhdyttäisiin puhumaan siellä verkossakin ihan niin kuin puhutaan huoltoaseman baarissa? Ja puhua saa. Parempi purkaa pois mieltä painamasta, kunhan muistaa samalla miettiä, millaisista ilmauksista itsekin loukkaantuisi.

Kaijaleena Runsten