Suunta arktiselle politiikalle

Yhdysvaltain ulkoministeriö järjestää tänään maanantaina 31.8. Alaskan Anchoragessa korkean tason kokouksen, jonne on kutsuttu muun muassa kaikkien arktisen alueen valtioiden ulkoministerit.

Kokouksen luulisi kiinnostavan Suomessakin, sillä Suomi on Arktisen neuvoston, arktisen alueen kansainvälisen yhteistyön tärkeimmän elimen, puheenjohtaja vuodesta 2017 heti Yhdysvaltain jälkeen.

Suomi on ollut aktiivinen Arktisessa neuvostossa sen perustamisesta asti. Monet jaksavat muistuttaa, että koko neuvosto sai alkunsa Suomen tekemästä arktisen ympäristöyhteistyön aloitteesta ja sitä seuranneesta Rovaniemi-prosessina tunnetusta kehityskulusta 1990-luvulla.

Suomi kunnostautui myös joulukuussa 1997 ehdottamalla Eurooppa-neuvoston kokouksessa Pohjoisen ulottuvuuden perustamista. Pohjoinen ulottuvuus on yhteistyötä neljän tasavertaisen toimijan, Euroopan unionin, Venäjän, Norjan ja Islannin välillä, ja erilaisilla kumppanuuksillaan se tukee vakautta, hyvinvointia ja kestävää kehitystä erityisesti arktisen alueen eurooppalaisessa osassa.

2000-luvulla Suomi on jatkanut ahkeraa osallistumistaan arktisen alueen yhteistyörakenteissa, mutta merkittäviä ulko- tai kauppapoliittisia voittoja ei ole tullut. Kotimaamme arktisen aloitteellisuuden aika näyttää jo menneen, vaikka nyt tuotteliaisuutta ja uusia ideoita tarvittaisiin kenties kipeämmin kuin koskaan ennen.

Ilmastonmuutoksen, teknologisen kehityksen ja globalisaation myötä arktinen alue muuttuu: ei välttämättä siksi energiavarantojen aarreaitaksi tai merkittävien kauppareittien polttopisteeksi, mitä ahnaimmat kuvittelevat, mutta taatusti entistä kansainvälisemmäksi, verkostoituneemmaksi sekä tehokkaampaa monenkeskistä sopimista ja ympäristönsuojelua tarvitsevaksi.

Minkälainen Suomi tällä uudella arktisella alueella toimii? Miten Suomi voi kestävällä tavalla saada tarvitsemaansa talouskasvua arktiselta alueelta?

Ainakaan yhtään uutta linjapaperia emme tarvitse. Vuoden 2013 arktinen strategia on kaunis kokoelma toiveita valtionhallinnon eri sektoreilta, mutta siitä puuttuu priorisointi sekä kyllin selkeät vastuutahot ja aikataulut. Liike-elämässä tällaista 53 tavoitteen ja 125 toimen asiakirjaa tuskin kutsuttaisiin strategiaksi, ainakaan kovin linjakkaaksi sellaiseksi.

Suuntaa ja raikkaita ideoita sitä vastoin tarjoavat Suomen, Ruotsin ja Norjan pääministerien asettaman asiantuntijaryhmän tammikuussa julkaisema raportti Kasvua pohjoisesta sekä entisen pääministerin Paavo Lipposen EK:n, sen jäsenliittojen ja TT-Säätiön pyynnöstä kirjoittama selvitys Pohjoinen tahtotila.

Näiden papereiden suosituksista pääministeri Sipilän hallituksen olisi syytä tarttua ainakin Pohjoismaiden välisten rajaesteiden poistamiseen sekä arktisen politiikan koordinointiin. Ensiksi mainittu edistää kauppaa ja liikkumista läheisimpiin ja meitä rikkaampiin naapureihimme, toinen mahdollistaa uudet avaukset sekä tehokkaan valmistautumisen puheenjohtajuuskauteen Arktisessa neuvostossa.

Nyt on arktisten tekojen aika.