Työ – vähenevä luonnonvara

Nuorten parissa suoritetut tutkimukset osoittavat, että nykynuoret arvostavat taloudellisia arvoja ja valtaa entistä vähemmän. Rahan arvostus on vasta sijalla kuusi, ja sen edelle menevät muun muassa vapaa-aika, kaverit ja harrastukset.

Työssä arvostetaan sen sisällön mielekkyyttä, ei niinkään siitä saatavan korvauksen määrää. Elämme uutta vuosituhatta, jonka piirteisiin kuuluvat radikaalit muutokset koskettaen eritoten työelämää ja sen sääntelyä.

Tänään työpaikkojen ilmapiiriä kiristää kilpailu työstä. Automatisoinnin, palvelujen sähköistymisen ja itsepalvelun myötä ihmisvoimin suoritettavan työn määrä ja laatu muuttuvat jatkuvasti.

Monella työpaikalla tilanne on muuttunut sairaaksi yhteiskunnallisen arvostuksen painottuessa työpaikkojen säilyttämiseen sitä vastoin markkinavoimien pitäessä kiinni kilpailukyvyn ja tuottavuuden jatkuvasta kohentamisesta. Yhtälö ei toimi.

Jaossa on vuosi vuodelta vähemmän ja vähemmän työpaikkoja. Työllisyyteen ei tullut tarjolle oleellisia parannuksia edes suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen myötä, vaikka tästä ilmiöstä puhuttiin työvoiman riittävyyden uhkana jo vuosikymmen sitten.

Entä sitten? Eikö tämän kaiken pitäisi olla ihmisen parhaaksi? On valjastettu ihmisen älykkyys ja ohjelmoidut koneet korvaamaan raskasta, monesti yksitoikkoista työtä.

Työn tuottavuus ja kannattavuus ovat parantuneet ja palvelujen hinnat laskeneet. Liikevaihdossa ja kokonaisvolyymissä ei ole tapahtumassa oleellisia muutoksia työpaikkojen vähenemisestä huolimatta, sillä itse tekemisen määrä ei ole vähentynyt vaan kehittyy markkinoiden mukana.

Oleellisin muutos tapahtuukin työpaikkojen rajuna vähenemisenä ja sitä kautta tulojen epätasaisessa muodostuksessa ja eriarvoistumisessa.

Taantumuksellisessa kulttuurissamme pärjäävät ne, jotka onnistuvat rimpuilemaan työelämässä eläkeikään saakka, ja nekin pärjäävät vain näennäisesti. Varmoja häviäjiä ovat kokemattomat nuoret ja sen seurauksena koko yhteiskunta.

Kun Suomessa yli 400 000 työkykyistä on pois työstä ja suurin osa pysyvästi, pitäisi hälytyskellojen soida. Miksi yhteiskunnallista ja työmarkkinakehitystä ei ole edistetty rinnan tuotannon, kaupan ja palveluiden tuottavuuskehityksen kanssa? On jähmetytty sata vuotta vanhoihin kankeisiin työ- ja yhteiskuntaelämää säänteleviin poteroihin.

Nyt sitten puhutaan ja vatuloidaan työurien jatkamisesta. Miksi tätä jäljelle olevaa suorittajaporrasta rasitetaan vielä lisää tässä työttömyys- ja syrjäytymistilanteessa?

Ne, jotka ”nauttivat” pidentyneistä työurista, maksavat yhä enemmän siitä, että yhteiskunta kykenisi edes jotenkuten huolehtimaan niistä, joille työtä ei yksinkertaisesti ole. Työnantajalle työn jakaminen ei merkitsisi lisäkustannuksia, ja tuottavuus jaksamisen kautta paranisi.

Mallin kokonaisvaltainen toteutus lisäisi tasapainovaikutuksillaan hyvinvointia ja mahdollistaisi verojen huojennuksen sekä ostovoiman kehityksen. Mallin yksityiskohtien edistämisestä ja toteutuksesta vastattaisiin yhteiskuntasopimuksella.

Tulevaisuudessa joka tapauksessa joudutaan pohtimaan ratkaisuja, miten yhä alenevilla työvoimakustannuksilla saavutettua tulosta jaettaisiin tasapuolisemmin turvallisen hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi. Tämä edellyttää muutosta suhtautumisessamme vähenevää työtä ja sen jakamista kohtaan sekä huomioimaan vastuullisemmin tästä oravanpyörästä ulkopuolelle jääneet.

Kari Luostarinen

Iisalmi