Siveltimenvetoja ELÄMÄN JA KUOLEMAN VÄREISSÄ

Rakas Riitu-koira seuraa taiteilija Marjatta Tapiolaa kaikkialle. Puilla lämpiävän ateljeen uuniin sytytetään tulet joka päivä. 

Kesä (v.2006, öljy ja tempera kankaalle, 210x501cm). 

Henkilökohtaista

mallien tuominen kotiin Sysmään olisi heille turhan suuri vaiva.

Voisi kuvitella, että taiteilijan paluuseen maalle liittyy jotain pateettista. Totuus on toinen. ”Tulin tarpeeksi vanhaksi, että mun taulut haetaan täältä”, taiteilija virnuilee.

Ratkaisevin syy kotiinpaluulle oli kuitenkin kotitalo.

Tapiolan kotitila oli ensin hänen sisarellaan, mutta parikymmentä vuotta sitten sisko halusi luopua siitä. Tapiolalle oli heti selvää, että hän haluaa palata kotiin.

Tosin kotitalo vaati ensin valtaisan remontin. Lattiassa oli lahoa ja tuvan katossa roikkui yksi hirsi. ”Talo oli katastrofaalisessa kunnossa. Työmiehet katsoivat halveksuvasti ja totesivat, että tilaa tyttö puskutraktori.”

Sopivien työmiehien löytäminen oli yksi haaste, lopulta työmiehiksi löytyivät omat serkut.

Urakka kesti viisi vuotta. Sen aikana käytiin läpi koko talo, perustuksista kattoon asti, ikkunat irrotettiin ja lattiat otettiin ylös. Jokainen rakennus kengitettiin ja päärakennukseen rakennettiin multapenkin tilalle rossipohja.

Saman suvun hallussa olleen talon vanhimmat osat ovat 1600-luvulta. ”Minulle on kunnia-asia, ettei talo tuhoudu minun käsissäni. Sukutaulussa mainitaan omistajaksi aina edellisen poika, nyt edellisen tytär ja minun jälkeeni edellisen tyttäret, jos Luoja suo. Se tuntuu hyvältä.”

”Tein epäinhimillisesti töitä saadakseni kaiken kuntoon.” Pahimman laman aikaan korot nousivat korkeuksiin. Helsingin koti oli pakko myydä isolla tappiolla.

”Selvisin kuitenkin kaikesta hengissä. En kadu mitään, koska mä rakastan tätä.”

Kotiinpaluu oli juhlaa. ”Silloin vielä tupakoin. Puhaltelin savua ilmaan jokaisessa huoneessa ja sanoin, että nyt mä oon tullut.”

”Koen vanhan talon suojaavana ja turvallisena. Tuntui, että talo hymyili mulle: kyllä täällä on ennenkin kuljettu. Vanhat rakennukset osoittavat, miten hetkellisiä ilmiöitä me ihmiset olemme.”

Alkuun Tapiola työskenteli Sysmässä kotonaan. Puimalan hän muutti ateljeeksi, kun uskalsi taas ottaa velkaa.

Erillinen ateljee on taiteilijalle monin tavoin tärkeä. Ihan terveydenkin kannalta. ”Oli aika hurjaa työskennellä kotona, sillä pohjustan itse kaikki tauluni. Kun vetää tauluihin 7–8 kerrosta maalia ja hioo välillä, on pölyä kaikkialla. Ei ole hyvä asua samassa paikassa.”

”Suurempi merkitys on sillä, että pääsee välillä pois työn äärestä, on tärkeää nähdä se uusin silmin. Työmatkani on nyt ihanteellinen.”

On ateljeessa hiukan luksustakin, sen alakerrassa on sauna. ”Laitoin itselleni työehtosopimukseen saunan, tämä on niin likaista työtä.”

Näyttelyiden lähestyessä työpäivät pitenevät. ”Työpäivän tehtyäni menen saunaan ja siellä ajatusten muhittua saatan tarttua uudestaan työhön.”

Puimala-ateljee lämpiää puilla. Talviaikaan taiteilija sytyttää tulet uuniin joka päivä. Sen ääressä tuntuu oikealta palata taiteilijan inspiraation lähteille.

”Uskon, että kuvat kumpuavat yhteisestä alitajunnasta, olen taiteilijana niiden pyydystäjä. Ajattelen, että kuvat ovat valmiina olemassa, teen ne näkyviksi.”

”Elämisen ja kuolemisen kysymykset kiinnostavat minua.”

”Teokset syntyvät käsittämättömistä oivalluksista, joiden alkuperää en tunnista. Kaikki lähtee mielessäni syntyvistä valmiista kuvista, en rakenna enkä suunnittele. Olen inspiraation armoilla. Luotan siihen, ettei se jätä mua eikä hylkää.”

”Palvon värejä. Näen tunteet ja asiat tietyn värisinä, väreissä on loppuun asti ajateltuja ilmaisuja. Kun joku duuni on valmis, mikään ei voisi olla toisin.”

Pasifaë ja härkä

(v. 2007, tempera

ja öljy kankaalle 189 x 142 cm), oikealla.

Hevosenpää II,

(v. 2007, tussi kankaalle 189 x 142 cm), alla.

Hikiset, voitonriemua tihkuvat miehet raahaavat valtavaa hirven ruhoa puimalan lattialle. Siinä he nylkevät ja paloittelevat saaliinsa.

Pieni tyttö seuraa lumoutuneena veristä näytelmää. Lihan ja veren värit ja kaiken viivat piirtyvät syvälle hänen mieleensä.

”Se oli kiehtovaa”, taiteilija Marjatta Tapiola muistelee jokasyksyistä tapahtumaa lapsuudestaan.

”Juuri tähän lattialle hirvi aina tuotiin”, hän näyttää ateljeessaan, joka on rakennettu lapsuudenkodin vanhaan puimalaan vuonna 1998.

Ikkunalla katseen pysäyttää rivi eläinten pääkalloja, kaikki kotikulmilta: sika, karhu, hevonen, nauta ja tietenkin aitan alta löytynyt hirven kallo.

Eläinhahmot, liha ja verenvärit ovat tunnusomaisia Tapiolan taiteelle, kallot ovat täällä kotonaan.

Puimalan tunnelmaa aistiessa alkaa tuntua typerältä kysyä, miksi Tapiola aikoinaan palasi synnyinkotiinsa Sysmään.

Kysymättäkin luulee myös aavistavansa, mistä Tapiolan taide kumpuaa. Luurangot ja pääkallot, lihallisuus. ”Ihan ehdottomasti ne ovat maalaisuutta”, taiteilija vahvistaa.

Tietenkin Tapiolan piti palata tänne.Silti paluu puimalaan oli pitkä matka.

Kuvataide lumosi tulevan taiteilijan jo hyvin nuorena. ”Olin kuusi tai seitsemänvuotias, kun sain lahjaksi ensimmäisen taidekirjan ja sormeilin rikki sen sivut. Mikään maailmassa ei ollut niin ihmeellistä kuin öljyvärimaalaukset. Mietin olisiko mahdollista tehdä sellaisia itsekin”, Tapiola kertoo ja kiittelee kohdalleen osuneita hyviä piirustuksenopettajia.

Maanviljelijän ja kauppapuutarhurin tyttärelle eivät vanhemmat ja suku suinkaan suunnitelleet taiteilijan uraa. ”50-luvulla maaseudulla vielä ylläpidettiin pientä sivistystä, johon kuului taiteiden arvostaminen. Taiteilijoita arvostettiin, mutta realistiset vanhempani pitivät mahdottomina mun mahdollisuuksiani tulla taiteilijaksi.”

Vanhemmat olisivat halunneet tyttärestään ekonomin ja kauppiaan. Kun tytär sitten osoitti lahjakkuutensa pääsemällä ensiyrittämällä kuvataideakatemiaan, vanhemmat luovuttivat.

Helppoa ei maalaismaisemasta ponnistaneen nuoren taiteilijan uran alku silti ollut. ”Parikymmentä ensimmäistä vuotta vaativat huumoria. Silloin ihmiset kysyivät jatkuvasti, mitä sä oikeesti teet, vieläkö sä maalailet. Ei taiteen tekemistä pidetty työnä.”

”Ei taide tavallaan olekaan työtä. Ei sitä voi tehdä työnä, taidetta ei voi suorittaa. Mutta vaatii paljon työtä, että taidetta voi toteuttaa.”

Nuorelle taiteilijalle maaseutuyhteisö oli kova paikka. ”Perinteisten maalaisten sukujen hylkivä reaktio oli niin rankka ja vaikea kestää.”

”Minkä muun ammatin valitsevan töitä voidaan arvostella niin kuin taiteilijan?”

Kipeän karheista kommenteista huolimatta rivien välistä kuulee, että maaseutu on taiteilijalle rakas.

”Odotan, että maaseudun ihmiset alkaisivat rakastaa maaseutua sen verran, että ne pihalla lojuvat kahdeksan rikkinäistä autoa vietäisiin pois. Maaseudun kylien kauneuteen pitäisi panostaa. Maaseudun valttikortti olisi, että ihmiset saataisiin viihtymään. Nyt kirkonkyliä kehitetään s- ja k-markettien ehdoilla, arkkitehtuuri on grynderien sanelemaa. Meluhaitat on jo laissa määritelty, kauneushaitoista silmille ei ole mitään rajaa. Silmiä ei suojella, saa laittaa vaikka miten kammottavia rakennuksia tai valaistuksia tahansa.”

Toki taiteilija näkee maaseutuyhteisössä myös paljon hyvää. ”Nautin esimerkiksi siitä, miten helppoa tiettyjen asioiden hoitaminen maalla on, kun tuntee ihmiset. Eikä kirkonkylässä ole pitkä matka pankin ja postin ja ruokakaupan välillä.”

Häntä ei ahdista maaseudun talvinen pimeyskään, päinvastoin. ”Rakastan pimeyttä. Se vain lisää lumoavaa ihmeellisen keskittyneisyyden ja hiljaisuuden salaisuutta.”

Ikuiselle maalaistytölle paluu juurille oli luontevaa. ”Kaupunkilaiselämä on liikaa neljän seinän sisällä. En koskaan oppinut elämään kaupungissa, siihen täytyy kasvaa.”

Silti Tapiola sanoo viihtyvänsä kaupungissakin, hänellä on ollut koko ajan työhuone myös Helsingissä. Siellä syntyvät useimmat muotokuvat, sillä

Marjatta Tapiola

Syntynyt 1951 Sysmässä

Taidemaalari, Suomen Taideakatemian koulu, Helsinki 1969–74

Palkintoja muun muassa: Pro Finlandia 2004 ja Kuva-taiteen valtionpalkinto 2006

Tyttäret: kirjailija Aina Bergroth s. 1975 ja

elokuvaohjaaja Zaida Bergroth s. 1977