Kyykyttäjät

Opettajan työtä tärkeämpää on vaikea keksiä. Tiedon siirtäminen sukupolvelta toisella on kehityksen kulmakivi. Opettaja on tärkeä myös siksi, että hän on läsnä aikuisen mallina lapsen elämässä jopa tämän omia vanhempia enemmän.

Yrittämättä syyllistää opettajakuntaa yhteiskunnan ulkopuolelle jäävistä nuorista totean, että useimmat selviävät tehtävästään kunnialla. Nekin, jotka eivät selviä, saattavat tietämättään näyttää, millaiseksi aikuiseksi lapsi ei ainakaan halua tulla.

Loppujen lopuksi vanhemmilla pitäisi olla aina vastuu lapsen ohjaamisessa aikuisuuteen eikä syyttää koulua kaikista jälkikasvunsa epäonnistumisista. Vastuu vain korostuu, jos on itse sitä mieltä, että opettaja ei toimi oikein.

Vanhemmalla on velvollisuus - ja oikeus - tuoda julki huolestumisensa koulutuksessa tai itse koulussa näkemistään epäkohdista. Jos järkevä keskustelu ei johda mihinkään, voi vaikka yrittää vaihtaa koulua.

Usein ainoaksi vaihtoehdoks i jää, että lapsi pitää saada ymmärtämään, että opettajatkin ovat erilaisia: Parhaimmillaan välittävä ihminen; pahimmillaan omia pettymyksiään lapsille kostava nujertaja. Asian selittäminen voi olla varsinkin alakoululaisille vaikeaa, mutta tärkeintä on, ettei jätä lasta yksin eikä ummista silmiään.

Nuorin lapseni aloitti syksyllä ammattiopinnot, joista hän on erittäin innostunut. Koulutus on ollut pääasiassa mallikelpoista - mitä nyt joskus on löysäilyä opetuksen ja opetusvälineiden riittämättömyydestä johtuen.

Nuorilla on kuitenkin yksi työhönsä ilmeisen turhautunut opettaja. Oppilaiden yleinen mielipide on, ettei hän ole tehtäviensä tasalla. Kahdessa viimeisessä kokeessa vain kaksi oppilasta on päässyt läpi juuri ja juuri, loput on hylätty.

Tästä voi päätellä, että joko opetus tai oppilaat ovat kelvottomia. Ensin mainitun vaihtoehdon puolesta puhuu, että toisen kokeen kaikki kysymykset käsittelivät opettajan aiemmin samana päivänä puhumia asioita. Koko opetus jäi siis vain kuuloaistin varaan; kokeeseen lukeminen ja muu valmistautuminen ei tullut kyseeseen.

Pätevä opettaja ymmärtää, että keskimääräisen ihmisen aistikokemukset ja niiden käsittely perustuvat pääasiassa näköön. Tässä tapauksessa ensisijainen tarkoitus ei siis ollut opettaa, vaan simputtaa.

Pahinta asiassa on, että yksi opettaja murtaa innostuksen koko koulutusta kohtaan. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus kun on nuorelle usein kokonaisvaltainen tunne.

Itse muistan vieläkin kansakoulussa kokemani "vääryydet": Kuinka opettaja paiskasi kahdeksanvuotiaan, hintelän pikkupojan niskasta menemään, kun hän kysyi lisäohjeita annetusta tehtävästä kunnialla selviytyäkseen.

Samoin muistan nimeltä ja naamalta ne assistentit, jotka omaa itsetuntoaan pönkittääkseen kukkoilivat yliopistossa. Heidän opetuksensa sen sijaan eivät tule mieleen. Eikä se johdu pelkästä oman muistin murenemisesta.

Asiattomuudet tuntuvat siirtyvän sukupolvesta toiseen. Viisaat tohtorit muuttuvat edelleen opiskelijoiden edessä kyykyttäjiksi. Monien päivien laskuharjoitukseen käytetty aika nollataan pienen muotoseikan vuoksi ja insinöörin itu palautetaan lähtöpisteeseen. Luultavasti kyse ei ole pelkästä tinkimättömän tarkkuuden opettamisesta.

Eihän tuittuilu ja itsensä korostamien ole tietenkään opettajien yksioikeus. Tavallisen näköisestä asiakkaasta kuoriutuu aasiakas ravintolassa tai lippuluukulla ilman kunnon syytä. Johtaja tyrmää alaisensa oivan ehdotuksen, koska ei kestä, ettei itse keksinyt moista. Opettajan käytös kuitenkin uppoaa tavallista herkempään maaperään.

Joskus toivoisi, että meille ihmisillekin järjetettäisiin pakollinen luonnetesti. Koirien testistä voisi ottaa suoraan toimintakyvyn, terävyyden, temperamentin, kovuuden ja luoksepäästävyyden. Listaa voisi täydentää vaikkapa empatialla ja ahneudella.

Pahimmille tyypeille kukaan ei uskalla sanoa, kuinka vihattuja he ovat lähipiirissään. Jonkun kuitenkin pitäisi se tehdä kaikkien ja tuon tyrannin itsensäkin takia.

Ei ole kiva joutua hautaan siinä uskossa, että on ollut hyvä ihminen ja toiminut kaikessa oikein. Saattaa olla kova pala, kun Pietari lopulta oikaisee tuon harhan.