Olla saa muttei asua

Korkein hallinto-oikeus päätti syyskuussa, että kesämökillä ei noin vain asuta. Pirkanmaalainen pariskunta oli siirtänyt kirjansa kesämökilleen Kangasalle. Kunta vastusti, koska loma-alueella asuminen olisi särkenyt kaavan logiikan. Kaavahan erottelee loma-asumisen ja vakituisen asumisen alueet.

Mökillä saa siis oleskella vaikka vuoden jokaisena päivänä, mutta oikea asuminen on eri juttu. Se tarkoittaa maistraatin kirjoilla olemista ja oikeuttaa kunnan palveluihin.

Oikeuden päätös toi kuin huutomerkkinä esille ristiriidan, joka vallitsee yhteiskunnan ohjauksen ja todellisuuden välillä.

Meissä jokaisessa asuu pieni punaniska, joka tekee omalla tontillaan juuri niin kuin haluaa. Naapuriin on sopivasti matkaa, kun pihalle voi pissiä estoitta ympärilleen vilkuilematta. Asenteeseen kuuluu tietysti täyskäännös, kun mennään naapurin puolelle. Siellä ei saisi rakentaa eikä muuttaa mitään.

Kaikki tuntevat niin maaseudulla kuin kaupungeissa naapuruuteen, tonttirajoihin, teihin ja muuhun maankäyttöön liittyvät kiistat. Niin harvaa asutusta ei olekaan, ettei kitkaa tulisi.

Rakentaminen ja asuminen tarvitsevat siksi sääntöjä, osin myös maaseudulla. Moni viehättävä miljöö on luotu tai säilytetty tiukoilla säännöillä. Ihastelemme Euroopan keskiaikaisten kylien ja omien vanhojen puukaupunkiemme ahtaita kujia.

Virossa voi nauttia vapaita rantoja vaellellen. Se on harvinaista Suomessa, koska rannoille on saanut rakentaa. Vastineeksi rantatontit ovat tuoneet omistajilleen paljon rahaa.

Hallitsemattomaan kehitykseen voi tutustua maailman suurkaupunkien slummeissa. Eivät omien kaupunkiemme lähipelloille kloonatut tehdastalorivistötkään luo kovin mukavannäköistä maaseutua, vai liekö se sittenkin jo kaupunkia. Joka tapauksessa on surullista, että parasta peltomaata pitää tuhlata asfalttikentiksi ja nurmikoiksi.

Vastenmielisin kaavoitukseen liittyvä ilmiö on joidenkin ansioton rikastuminen siksi, että ihmiset tarvitsevat katon päänsä päälle sellaiselta alueelta, jolta pääsevät työpaikalleen. Maanomistaminen ei ole mikään saavutus tai arvo sinänsä. Se ei sentään ole enää syntymässä määrätty etuoikeus, vaan maata voi ostaa rahalla. Mutta yksityinen voitontavoittelu kaavoitushyödyn kautta ei ole toimintaa, josta pitäisi palkita. Yhteiskunta tekee kaavan, joten yhteiskunta siitä myös hyötyköön. Ilman lunastuksia niukkojen tonttien hinnasta tulee kuin vero, joka valuu yksityiseen taskuun.

Suomalainen maaseutu kuitenkin vaatii paljon vähemmän sääntelyä kuin kaupunki. Täällä on toistaiseksi hyvin tilaa.

Maamme asukasluvulla täyttäisi tiiviisti pakaten yhden, kohtalaisen kokoisen taajaman, joka ansaitsisi maailman mittakaavassa hädin tuskin metropolin kunnianimen. On hassu ajatus, että maanomistajan sijaan byrokraatti päättää, mikä miljoonasta mäestä on talon arvoinen.

Energia-ajatuksiin perustuva ohjaus ei toimi. Kerran toisensa jälkeen on käynyt ilmi, että maaseutumainen elämäntapa pärjää ilmastoystävällisyydessä kaupungeille. Liikenteen tarve on maalla suurempi, mutta muuten kulutus on vähäisempää.

Päättäjät ovat unohtaneet talojen elinkaaren. Kokonaiset asuinalueet saattavat jäädä lyhytikäisiksi - esimerkiksi silloin, kun väkeä tulee ja menee jonkin katoavaisen kaivoksen vuoksi. Rakennuksen energiankulutukseen vaikuttaa suuresti, voiko talosta katkaista sähköt vai vaatiiko ylläpito ilmastointikoneen ja muiden laitteiden jatkuvaa hurinaa. Yksinkertaisuuskin on ekovaltti, ei vain eristeen paksuus.

Liikennettä ohjaa parhaiten liikenne itse. Helsingin kehyskuntien muuttovoitto on kääntynyt paikoin laskuun, koska on huomattu että talo maalla ei ole ylipitkän työmatkan arvoinen. Helsinki tekee viisaasti, kun se pidentää matka-aikoja tulevaisuudessa entisestään. Tämä onnistuu muuttamalla sisääntuloväylät kaupunkibulevardeiksi.

Maaseudulla ratkaisu ohjauksen ja ihmisten tarpeiden välillä olisi lisätä paitsi maalle rakentavien valinnan vapautta, myös vastuuta. Jos on varaa rakentaa uusi omakotitalo ja hankkia lapsia, voi varmasti myös kustantaa lastensa koulumatkan.