Valoläikkä vie perille

Pieni tyttö kulkee soittotunnilta kotiin. Kylän keskuksen ulkopuolella ei ole katuvaloja. Tytöllä on taskulamppu, jonka hailakka valoläikkä maassa näyttää aina seuraavan askelen paikan. Tyttö keskittyy astumaan valokeilaan, askel toisensa jälkeen, kunnes kotipihan kutsuvat valot tulevat näkyviin.

Tällaista aikaa on adventti. Vaikka ympärillä on pimeää, pieni valoläikkä opastaa, ja edessä odottaa lämmin tupa.

Pimeää on ja pimenee yhä. Maailmanpolitiikka mietityttää. Maapallon luonnon tasapaino on järkkynyt, kun ihmisten lukumäärä on kasvanut ja kulutus lisääntynyt. Muut lajit ovat joutuneet ahtaalle.

Välillä on raskasta elää myös tässä kotimaisessa keinotodellisuudessa. Aivan kuin suurissa päätöksissä ihmisten ja luonnon pahoinvointia ei tarvitsisi ottaa todesta. Jatkuvan kasvun mahdottomuus tiedetään, mutta tuskin kukaan vallan huipulla etsii vaihtoehtoisia teitä hyvään, kohtuulliseen elämään. Työn siirtäminen koneille, yhä uudet automatisaatioharppaukset, tuntuvat itseisarvolta.

Olen taas se tyttö pimeällä tiellä. Taskulamppuni kanssa astellessa mietin, olenko ainoa, joka suhtautuu näin perin juurin nurjasti tällaiseen rajuun teknologisoitumiseen. Vai jaanko jotain sen metsäkoneen kuljettajan kanssa, joka ei haluaisi alkukesän hakkuissa tappaa pöllön poikasia, mutta jolla ei ole liikkumavaraa?

Raskaat investoinnit sitovat kädet. Olemme antaneet tähän maahan muodostua suuruuteen ja tehokkuuteen pakottavia järjestelmiä. Mikä voisi kääntää valtavirran kohti ihmismielen ja luonnon ennallistamista?

Kaiken keskellä kristitty pyytää valpasta mieltä ymmärtää, mikä vie hyvään elämään ja mikä on harhapolku. Kristitty on sellainen, joka kaikesta huolimatta odottaa sitä, että ihminen voi uudistua ja uudistaa myös yhteisönsä elämää. Kunpa jaksaisi olla sellainen. Jumala, auta – hoosianna!

Adventtikynttilät sytytetään. Tummaan vuodenaikaan lahjoitetaan keventävää iloa, joka ennallistaa ihmisen sielua. Kuljen valoläikässä. Ei ole mitään hätää.