Kuri on välittämistä

Luokanopettaja Juha Laitisen mielestä tsemppaus ja kisailu tekevät hyvää oppimiselle, tasapäistäminen ei. ”Omina kouluaikoinani oli matematiikka- ja kirjoituskilpailuja, mutta enää Helsingissä ei ole edes urheilukilpailuja. Nyt keskustellaan stipendeistä luopumisesta, ja hymypatsaat jaettiin käsitykseni mukaan viimeistä kertaa. Typerintä ikinä!” 

Se, mitä luokassa tapahtuu ensimmäisten tuntien, päivien ja viikkojen aikana, ratkaisee koko vuoden työrauhan.”

Näin sanoo luokanopettaja Juha Laitinen.

Aivan. Mutta helppohan sitä on ottaa lapsilta luulot pois, kun on lihaksikas, kalju, tatuoitu ja korviksia pitävä mies. Eikä edes näytä suomalaiselta.

”Lapset eivät katso ulkonäköä. Olen suomalainen, syntyjäni helsinkiläinen, äiti Pieksämäeltä ja isä Kangasniemen Kutemajärveltä Keski-Suomesta.”

Mutta siitä työrauhasta. Laitinen tietää, mistä puhuu. Vastavalmistunut opettaja saattaa menettää pelin heti alkumetreillä, jos puhuu voisitko-, tekisitkö- ja olisitko-kieltä. Lapset tarvitsevat selkeää ja jämäkkää ohjeistusta: ota, tee, älä tee, ole ja mene.

Laitinen toimii luokanopettajana Myllypuron ala-asteella Itä-Helsingissä. Opettajan työ alkoi samassa luokkahuoneessa kuin hänen oma koulutiensä ekaluokkalaisena vuonna 1976. Opintie jatkui viereisellä yläasteella ja päättyi vielä saman tontin lukiossa.

Työrauha oli hyvä hänen omina kouluvuosinaan ja niin myös nyt. Väliin mahtui rauhattomampi 1990-luku ja sen vaikeat lamavuodet säästöineen ja perheiden talousongelmineen.

”Samaan ajankohtaan sijoittui voimakas maahanmuuttajien tulo kouluun. Resurssit ja opettajien voimavarat olivat kovalla koetuksella.”

Omiin oppi- ja opetusvuosiin – 32 vuoteen – mahtuu paljon kokemuksia, havaintoja ja – virheitä.

Yksi oli antaa oppilaiden vaihtaa muihin kouluihin, jolloin osa kouluista muuttui maahanmuuttajavoittoisiksi. Ulkomaalaisperheiden käsitys viranomaisista ei ollut korkea, ja se heijastui lapsiinkin.

”Ei luotettu eikä arvostettu ja pidettiin kiinni omista periaatteista.”

Luottamus on löydetty vuosien kuluessa sillä, että kaikkia lapsia on kohdeltu samalla tavalla taustasta riippumatta – niin hyvissä kuin pahoissa tilanteissa.

Perheetkin huomasivat suomalaisen koulun reiluuden ja joustivat itsekin. Esimerkiksi somalitytöt vaihtavat jumppatunneilla hameen verryttelyhousuihin ja päähän pienemmän huivin.

Suvivirrestä ja Enkeli taivasta on pidetty koulussa kiinni, eivätkä ne ole olleet maahanmuuttajille mikään puheenaihe.

Työrauhaa toivat myös opettajien hyvä yhteistyö ja jämäkät säännöt. Painitilanteita on roisisti vähemmän kuin 1970-luvulla.

”Tilanteisiin puututaan heti. Soitan lapsen kanssa yhdessä vanhemmalle ja lapsi saa kertoa, mitä tapahtui. Kuri ei ole rangaistus, vaan välittämistä ja oman työn arvostamista.”

Poliiseja tarvitaan harvoin, tänä vuonna ison näpistelykierteen katkaisuun. Asian ratkaisivat yhdessä poliisi, huoltajat ja lapset, ja tilanne sai ”kasvot”.

”Se oli tehokasta, learning by shock.”

Luokanopettaja Laitisen aloittaessa koulutiensä 1970-luvulla maahanmuuttajia oli vähän.

”Nyt koulussa eri kieliä on niin paljon, että 40 ylittyessä lopetimme laskemisen.”

Suurimpia ryhmiä ovat somalit ja venäläiset. Laitisen luokastakin puolet puhuu äidinkielenään venäjää ja puolet suomea.

Laitisen oma opettaja arvosti suomen kieltä, innosti lapsia ja sai pojat jopa kilpailemaan runojen rustaamisessa.

”Hän antoi tilaa luovuudelle, mutta piti tiukasti kiinni äidinkielestä. Se oli viisasta”, Laitinen kiittelee nyt.

”Suomen kielen osaaminen avaa portit eteenpäin, kirjoittaminen, lukeminen ja suullinen ilmaisu. Suomea kyllä väkisinkin oppii koulussa, mutta monella kieli on pintakieltä.”

Lapsi ei opi kieltä hyvin, jos hän puhuu suomea vain koulussa, mutta koti, kaverit ja harrastukset pyörivät äidinkielellä. Nykyisin vanhemmatkin ymmärtävät, että edes akateemisiin ammatteihin kuten lääkäriksi ei pääse ilman kielen osaamista.

Sama kielihuoli koskee suomalaisia: Laitisen viitosluokkalaisista vain kaksi 24:stä ilmoittaa lukevansa kirjoja vapaa-ajallaan.

Vanhemmille terveisiä: vaatikaa lapsiltanne enemmän. Jos lapsi ei ole oppinut pukeutumaan itse päiväkoti-ikäisenä, ei ihme, että hän imuroi ensi kertaa teknisellä tunnilla tai jättää matematiikan laskut kesken, kun ei jaksa pinnistellä.

Ja olkaa läsnä, ilman älylaitteita.

”Ei pelkästään fyysisesti, vaan niin, että lapsi kohdataan joka päivä ja kysytään kuulumiset.”

Myös opettajat voisivat vaatia enemmän itseltään. Hyvä liikunnanopettaja voi auttaa jopa oppimishäiriöisiä, jos hän teettää opetuksessaan monipuolisia koordinaatioharjoituksia ja saa luotua uusia hermotusyhteyksiä. Silloin uusien taitojen omaksuminen helpottuu.

Pesäpallon irvikuva on, että kaksikymmentä seisoo ja katsoo kaksoistunnin ajan, kun yksi vuorollaan käy lyömässä ohi. Parhaiten urheilua oppii kuitenkin toistojen kautta. Laitisen tunneilla pesäpalloillaan kolmen ryhmissä, jolloin jokainen lyö, syöttää, heittää ja juoksee paljon.

Päättäjille terveisiä: lapsista ei saa säästää. Kun erilaisiin häiriöihin on rahaa ja mahdollisuus puuttua jo päiväkodissa, lapsi tuntee olevansa turvassa eikä koe tarvetta riepotella muita.

Laitisen mukaan myös opettajien välisiä suhteita uhkaa kyräily, jos virkaehtosopimuksia ei päivitetä yhtenäisiin peruskouluihin sopiviksi. Luokanopettajan tuntikohtainen palkka on pienempi kuin aineenopettajien eivätkä he saa lisäkorvausta erilaisista lisätehtävistä.

”Toistaiseksi luokanopettajilla ei ole myöskään ollut mahdollisuutta opettaa koulussamme yläasteen puolella.”

Myllypuron koulusta tulee syksyllä yhtenäiskoulu ja Laitisenkin kuutosluokka muuttaa viereisen yläasteen tiloihin. Myös opettajainhuone jaetaan.

”Tämän koulun ehdoton vahvuus on ollut hersyvä huumori. Sen avulla toipuu tunneista, viikoista ja vuosista ja pystyy pitämään parempia tuntejakin.”

Voimia Laitiselle antavat omat neljä 3–17-vuotiasta lasta sekä harrastukset eli bändi ja bandy eli jääpallo. Laitinen pelaa bandyliigassa Hifkissä liberon paikalla.