Luksusta mielelle

Pyhitin helatorstain iltapäivän mökin siivoukselle. Imuroin, pölytin, tuuletin, luuttusin lattiat, pudistelin matot, järjestelin pöydän reunoilla ajelehtivat sekalaiset pikkutavarat omiin paikkoihinsa. Radiosta kuuntelin taivaallisen kaunista musiikkia. Halusin siivota ihan itsekseni.

Muistan vieläkin sen auvoisan olotilan, kun istuin siivouksen jälkeen pöydän ääreen syömään. Talvesta oli siirrytty kesän odotukseen.

Jälkeenpäin mietin, onko siivouksesta innostuminen ikääntymisen merkki? Olenko tullut vanhaksi?

Ensin minua alkoi kiinnostaa nelikymppisenä puutarhanhoito. Lapsuudessa porkkanoiden harvennus tuntui vihoviimeiseltä kesäpäivän tuhlaukselta. Nyt työllistän itseäni vapaaehtoisesti vihannes- ja kukkamaalla. Tosin lajit ovat vaihtuneet juureksista lehtikaaliin ja kesäkurpitsaan.

Nyt on sitten siivouksen vuoro. Lapsena tehtäväni oli lauantaisin pölyjen pyyhkiminen huonekaluista. Tarkkaan käytiin läpi papan tekemän puusängyn erilaiset uurteet. Isompana tutuksi tulivat lattian pesut ja vessan puunaukset.

Juhannussiivous oli perusteellista. Ikävältä velvollisuudelta se tuntui.

Äitini oli sodan ajan lapsi, joka kasvoi puhtaan kodin arvostamisen ideologiaan nuorena emäntänä. Mukana oli sekä edellisten sukupolvien perimätietoa että Marttojen uusia oppeja.

Hyvällä hygienialla taisteltiin myös kulkutauteja vastaan. Järjestyksessä oleva ja siisti koti on ollut monen aiemman sukupolven naisen ”näytön paikka”. Saattoihan se mennä suorittamisenkin puolelle.

Nuorena tein irtiottoa. Ajattelin, että äidin siivousintoilu meni aivan överiksi. Omassa asunnossani villakoirat tulivat tutuiksi. Siivous ei ollut minun juttuni. Onneksi kotisiivouksen ostaminen tuli edullisemmaksi 1990-luvulla kotitalousvähennyksen myötä.

En ole kokenut minkäänlaista huonoa omaatuntoa siivouksen ulkoistamisesta myöskään lapsiperheessä. Tiivistahtisen työn ja perheen yhteensovittamisessa se on ollut suuri apu minulle ja miehelleni. Iloista on saapua töistä kotiin, jossa ammattilaisen siivouksen jälki näkyy.

Omien lasten kasvaessa palasivat äidin opit mieleen. Hätkähdin, kun lapset alkoivat moittia siivoojaa pöydillä ajelehtineiden tavaroidensa piilottamisesta. Huomasin, että omat lapset jäävät vaille tärkeitä elämäntaitoja, jos emme ala koko perheen kanssa yhdessä pitämään siivouspäivää.

Kotisiivous on ollut minulle suurimman osan elämästäni välttämätön paha, joka vie aikaa joltain muulta mukavalta tekemiseltä.

Nyt 54-vuotiaana huomaan elämänasenteeni kääntyvän toiseen suuntaan. Olen elämän taitekohdassa. Siivous voikin olla virkistävää, rentouttavaa ja mieltä puhdistavaa. Omien käsien työn jälki näkyy siinä konkreettisesti samoin kuin puutarhanhoidossa.

Mielihyvän kannalta viikkosiivousta isompi projekti on kuitenkin kotiin kertyneen roinan ja paperin poisheittäminen ja saaminen kierrätykseen. Nuorena sitä tuli hankittua kaikenlaista, josta nyt haluaisi päästä eroon.

Entisten töiden papereita on mapeittain. Jos vaikka niitä joskus tarvitsisi. Vanhassa maalaistalossa on lisäksi monien sukupolvien tavarakerroksia vinttikomeroissa.

Luin lehdestä, että keskimääräisessä suomalaisessa kodissa kerrotaan olevan noin kymmenentuhatta esinettä. Suuri osa niistä on unohdettu laatikon tai kaapin nurkkaan. Uusia tavaroita tulee ostettua, kun ei muista missä entiset ovat eikä ehdi etsimään.

Voi tätä runsaudenpulaa!

En ole vielä turvautunut ammattijärjestelijöiden apuun. Luin kuitenkin muoti-ilmiöksi nousseen japanilaisen Marie Kondon kirjan Siivouksen elämänmullistava taika. Pienen vallankumouksen hän sai aikaan, kun rullasin sukkahousuni hänen ohjeillaan käteviksi kääröiksi. Muuhun viikkaamiseen en ole ryhtynyt.

Kondon hyödyllisin ohje minulle on pois heittämisen taito. Tavarat, jotka eivät enää tuota iloa, hän suosittelee siirtämään pois kotia kuormittamasta. Ne voi hyvästellä hyvillä mielin täysin palvelleina.

”Kun järjestää kotinsa, tulee samalla järjestäneeksi asiansa ja menneisyytensä”, Kondo kirjoittaa.

Siinäpä se vaikeus onkin. Omat odotukset ja suunnitelmat putkahtavat esiin arkistoja läpi käydessä.

Lukemattomia kirjoja en kyllä henno pois heittää. Ne ovat kuin katsaus eri elämänvaiheideni kiinnostuksen kohteisiin.

Äitini sukupolvelle siisti koti oli osaavan emännän tavaramerkki. Ei minusta ole tulossa himosiistijää, mutta siivouksessa on oma viehätyksensä. Ei näytön paikkana vaan kotoiluna.

Ehkä en ole tulossa vanhaksi, vaan osaan paremmin pysähtyä ajattelemaan omaa arkiympäristöäni. Siivous voi olla kuin mietiskelyä. Yllättävää luksusta sähköpostien pyörryttämälle mielelle.

Maria Kaisa Aula

Kirjoittaja on vapaa vaikuttaja Viitasaarelta.