Bkt yksin salakavala mittari

Nykyisessä ihmisten aikaansaamassa matalasuhdanteessa etsitään tietenkin myös Suomessa keinoja talouskriisin voittamiseksi.

On kuitenkin hyvä tunnistaa ja tunnustaa ensin kriisin syyt ja pureutua sitten niiden eliminoimiseen.

Ohittamaton, yksinkertainen talouden laki on yksittäiselle ihmiselle, perheelle, yritykselle, kunnalle ja valtiolle, että tulojen on oltava menoja suuremmat. Yhtälöön kuuluvat myös velanhoito, korot ja lyhennykset.

Väheksymättä tärkeää bruttokansantuotetta, siis mitään kansalaisten tulolähdettä, pidän lyhytnäköisenä jopa vaarallisena viime päivien yksipuolista hekumointia pelkästään bkt:n suuruudella ja kasvulla.

Talouden lakien mukaan ei ole kestävää kasvattaa bkt:tä ottamalla ”syömävelkaa”, siis lainata rahaa suoraan kulutukseen ja palvelujen työpalkkoihin.

Eiköhän yksinkertainen analyysi Kreikan ja Irlannin kriisistäkin ole, että maat ovat rakentaneet menestystään tuijottamalla pelkästään bkt-lukuja ja ohittaneet kiusallisen rahan tekemisen ja lainan hoidon eli mitalin toisen puolen.

Rahat, ja samalla palkanmaksukyky, ovat huvenneet niin pankeilta, valtiolta kuin asukkailtakin. Bkt on kärsinyt haaksirikon.

Seinälläni on juliste: ”Joskus täytyy oikein pysähtyä miettimään.”

Julkisessa sanassamme on alkanut vilistä kehuja oman seutukunnan paremmuudesta korkeiden bkt-lukujen valossa. ”Edustamme vain 20:tä prosenttia Suomen kansasta, mutta teemme yli 30 prosenttia maamme bkt:stä” tai ”meillä on nyt tilaisuus kasvattaa omaa bkt:tä pääkaupunkiseudun tavoin”.

Toivotaanko lisää lunta, että lumenluojilla olisi lisää töitä? On oikein, että himoitaan työntekoa, mutta täysin huomiotta näissä mielipiteissä on jäänyt vaarallinen kääntöpuoli: korkeiden bkt-lukujen taustalla on luvattoman usein leijonanosa maamme veloista ja julkisista palveluista, rahan jakamisesta.

On edesvastuutonta uskotella, ettei lainaa tarvitse maksaa takaisin, tai kieltää, että rahan tekeminen, tuontia korvaava ja vientituotanto tapahtuvat maassamme suuresti näiden suppeiden alueiden ulkopuolella.

Pyydän, että yllä olevaa ei tulkita ketään vastaan, vaan että tämä meidänkin yhteiskuntamme toimii yhteisin päätöksin näin. Tilannettamme ei peruskorjata aspiriinilla, tilapäisillä veronkorotuksilla tai leikkauksilla, ei kynällä eikä paperilla, tälläkään.

Lopetetaan lisävaatimukset, lupaukset ja päätökset mistään ”ilmaispalveluista”, käytetään oikeutta olla lakkoilematta ja osallistutaan aidosti itse suoraan hyvinvointiyhteiskuntamme ylläpitoon.

Huolehditaan elinkeinoelämämme menestystekijöistä panostaen tuontia korvaavaan ja vientituotantoon sanktioehdolla, että tukitoimet omaksutaan yhteiskuntavastuuksi, ei keinoksi yltiöpäiseen oman edun tavoitteluun.

Olisiko pahin ja syvällisin talous- ja yhteiskuntakriisimme syy kuitenkin kaikkiin toimiimme pesiytynyt globaali hallitsematon, yksisilmäinen suuruuden jumalointi. Tämän tien päässä on aina ollut musta aukko.

Sopisiko lukijallekin ajatus, että joskus täytyy oikein pysähtyä miettimään?