Kiehtovat, kiihdyttävät maataloustuet

Maataloustukiin liittyvä keskustelu on jälleen kiihtynyt samalla, kun viljelijäväki ahertaa pelloilla. Asiaa kommentoidaan suurella ja pienellä asiantuntemuksella, hyvin vakuuttavasti.

Pelkkiä numeroitahan on helppo kommentoida. Ilman taustatietoa pystytään tekemään hienoja ja vakuuttavan oloisia vertailupareja, joilla on pahimmillaan yhtä hyvä korrelaatio kuin jäätelönsyönnillä ja hukkumiskuolemilla.

Maatalous on paljon muutakin kuin tuet, se on ennen kaikkea keino tuottaa ruokaa. Ruoka ei tule kaupasta, eikä edes tehtaasta, vaan taustalla on biologinen prosessi. Siihen tarvitaan peltoja, kasvihuoneita, metsiä ja eläimiä.

Jalostus toki tapahtuu teollisuudessa, sillä ihminen on nykyään kovin kiireinen ja tarvitsee jonkun laittamaan sen ruuan, jotta itselle jää aikaa – no, johonkin.

Kauppaa tarvitaan jakelukanavaksi, sillä kuluttaja on fyysisesti kaukana raaka-aineen kasvattajasta ja sen jalostajasta. Ruokaketjussa on siis monia toimijoita.

Maatalouden poliittinen ohjaus on kehittynyt eri tavoin eri maissa. Suomessa tärkeimpinä tekijöinä historiassa ovat olleet nälkävuosien opit ja yhteiskuntarauhan turvaaminen. Maanomistusolojen kehittäminen 1800-luvun lopulta alkaen ja sotien jälkeinen asutuspolitiikka olivat enemmän yhteiskuntapolitiikkaa, mutta keinoina ne näyttäytyvät maatalouspolitiikkana. Samalla ne ovat olleet luomassa pohjaa sille, millainen maatalous nyt on: suurimmassa osassa Suomea ei ole ollut suuria kartanoita, vaan tilat ovat olleet pääsääntöisesti varsin pieniä.

Suomen itsenäisyyden historian aikana maatalouspolitiikalla on ollut monia tavoitteita: on pyritty kehittämään tilojen rakennetta niin, että ne olisivat tuottavampia, mutta myös pitämään maaseutu asuttuna ja elävänä, etenkin rajaseuduilla. 1960-luvulta alkaen tilalukumäärä on laskenut, kun asutuspolitiikan tarve poistui ja teollisuus alkoi imeä maaseudun työvoimaa. Koneellistuminen puolestaan helpotti tilakokojen kasvattamista. Siirryttiin entistä enemmän työvoimavaltaisuudesta pääomavaltaisuuteen.

Pelkkiä lukuja tarkastelemalla voitaisiin kyllä todeta, että tehokkaat koneet tiloille vaan ja siitä se autuus alkaa. Politiikan harjoittamisessa pitäisi kuitenkin tuntea myös toimialaa. Maatalouteen liittyvä tekniikka on edelleen kallista suhteessa tuotettujen tuotteiden hintaan. Viljelijä ei yleensä pysty itse hinnoittelemaan tuotetta, vaan ostohinta määräytyy siitä, mitä ruokaketjun tulonjako sattuu viljelijälle jättämään. Neuvotteluvoima ketjussa on kaupalla, eikä se epäröi käyttää sitä.

Maatalous perustuu edelleen biologisiin prosesseihin, joiden jouduttaminen on rajallista. Niihin puuttumista kyllä on kokeiltu ja kokeillaan, mutta samalla tulisi pitää mielessä muun muassa ruuan turvallisuus ja laatu sekä ympäristön hyvinvointi.

Paitsi ruoka, maatalouteen liittyy myös ympäristö. Ihmisen toiminnasta aiheutuu aina ympäristövaikutuksia. Ruoka tuotetaan luonnonolosuhteissa, joten siitä aiheutuu välittömiä ympäristövaikutuksia. Jos niillä ei ole väliä, tehostaminen onnistuu kyllä nopeastikin. Jos taas halutaan hillitä vaikkapa ravinnevalumia tai torjunta-aineiden vaikutuksia, ei tuotannon rajaton tehostaminen enää olekaan niin yksinkertaista. Maaseutumaisema on suomalaiselle metsä- ja mökkikansalle myös tärkeä. Sekään ei pysy yllä itsestään.

Muutokset politiikassa tapahtuvat hitaasti, kaikilla aloilla. Maatalouspolitiikkaan ja -tukiin liittyvä keskustelu on tarpeellista, mutta on pidettävä mielessä, että politiikan keinojen tulisi olla jokseenkin järkeviä. Viljelijä ei tee työtä saadakseen tukia, vaan tuottaakseen ruokaa. Rahanahneiden ja pikavoittojen tavoittelijoiden ei ole näihin hommiin kannattanut ennenkään tulla.